sunnuntai 20. huhtikuuta 2014

Jonas Gardell: Sjukdomen (Torka aldrig tårar utan handskar #2)


Jonas Gardell kirjoittaa sydämeenkäyvästi, muuta en osaa sanoa. Jos trilogian ensimmäinen osa, Kärleken, sai palan kurkkuun, saa Sjukdomen (Norstedts, 2013) silmät vaivihkaa kostumaan raitiovaunussa istuessa. Tarina on fiktiota, mutta, kuten Gardell toteaa, on se silti tosi ja monelle tapahtunut.

Men med stora svarta bokstäver mot gul botten ropar tidningen ut det.
För att ingen skall missa eller inte känna det.
Hatet.
"Präst om homosexuella: DET ÄR BRA ATT DE FÅR AIDS!"

HI-virus on saavuttanut Ruotsin. Salakavala tauti huolestuttaa suurinta riskiryhmäänsä homoseksuaaleja, mutta myös muu yhteiskunta on varpaillaan. Tartunnan saaneet halutaan merkitä ja eristää. Vihapuhe on yleistä ja sairastuminen halutaan salata.

Yhtäällä ovat Benjamin ja Rasmus, vihdoin yhdessä, mutta uutukainen parisuhde on täynnä ongelmia ja kipuilua. Tarina pyörii edelleen nuorten miesten ja heidän perheidensä ympärillä. Mitä tapahtuu, kun Jehovan todistaja yrittää yhdistää molemmat maailmansa? Ja mitä tekee Rasmus, jolle rakastaminen tuottaa vaikeuksia? Toisaalla ovat muut, sairastuneet, pelkäävät, ystäväpiiriin kuuluvat. Suru tulee käsinkosketeltavaksi.

Vaikka henkilöhahmojen tarinat koskettavat, tuntuvat järkyttävimmiltä Gardellin tekstiinsä ujuttamat lainaukset. Käsittääkseni erilaisista haastatteluista ja lausunnoista peräisin olevat aidot tekstinpätkät vihasta, epäilyksistä ja syrjinnästä tuntuvat pahalta. Tuntuu jopa kummalliselta lukea, kun tietää että tällä hetkellä naapurimaassa seksuaalivähemmistöjen oikeudet ovat huomattavasti paremmalla tolalla.

Stående i kalsongerna mitt på golvet i sitt gamla pojkrum, med ansiktet svullet av gråt och brist på sömn och med rösten darrande av rädsla och beslutsamhet.
"Jag år homosexuell. Så. Nu vet ni det."

Kirjan rakenne on sirpaleinen. Aikatasosta toiseen hypitään vapaasti, lapsuudesta nykyaikaan ja takaisin. Samalla eri henkilöhahmot saavat omat puheenvuoronsa, kertovat kantansa. Pääjuonen tapahtumakaaren voi aavistaa heti alussa, mutta silti lopussa pala nousee kurkkuun. Ei näin pitäisi käydä, missään, kellekään.

Jonas Gardellin trilogia on tärkeä. Sen tapahtumahetkistä ei ole edes kovin pitkää aikaa ja ehkä juuri siksi kirjan vääryys tuntuu niin räikeältä. Gardell myös yhdistelee oivallisesti fiktiivistä tarinaa ja oikeaa historiaa, jolloin kirjan palapelimäinen rakenne sekä herättää tunteita että lisää tietoa.

Kolmas osa, Döden, on jo kirjastosta varattuna. Odotan sen lukemista kovasti, mutta tiedän että se tulee olemaan ihan kamalaa. Tämän toisen osan suomennos, Sairaus, on tänä keväänä ilmestynyt Johnny Knigan kautta.

Sanna kehuu muun muassa Gardellin kaunista kieltä ja kirjan suomeksi lukenut Katri nostaa esiin tarinan aitouden .

Jonas Gardell: Sjukdomen (Torka aldrig tårar utan handskar #2)
Norstedts, 2013. 296 s.
Kansi: Pompe Hedengren

keskiviikko 16. huhtikuuta 2014

Pablo Tusset: Parasta mitä voisarvelle voi tapahtua

Huono puhelinkuva, mutta Tintin Tangon Välimuoto-aamiainen lienee yksi parhaita paikkoja, joihin voisarvi voi päätyä.

Tällä kertaa kohdalle osui kirja, joka oli pakko lainata pelkästään nimen perusteella. Bongasin Pablo Tusset'n Parasta mitä voisarvelle voi tapahtua (Sammakko, 2006) Lurun luvuista ja varasin kirjan samoin tein kirjastolle.

Tehtävä suoritettu. Otin kunnon henkoset jointista ja kävin laittamassa spagettiveden kiehumaan. Olin loistavalla tuulella. Sillä hetkellä en tiennyt, mitä Miralles & Mirallesissa oli tekeillä, enkä sitä, millaisen soppaan olin lusikkani kastamassa.

Pablo Miralles on rikkaan perheen nuorempi vesa, joka elelee rennosti vaalien suojatyöpaikkaansa veljen firmassa ja kinuten toisinaan rahaa arvoisilta vanhemmiltaan. Veljen antama tutkimustehtävä muuttaa kuitenkin pian muotoaan, kun veli itse katoaa. Pablo ryhtyy leikkimään jonkinlaista etsivää ja tapahtumat alkavat vähitellen muotoutua entistä monimutkaisemmiksi kuten kunnolliseen jännitystarinaan kuuluukin.

Päähenkilönä Pablo, joka rinnastaa itsensä Viidakkokirjan Balooseen, on melkoisen rasittava. Keskivartalolihava tyyppi on renttumainen ja juopotteleva ja käyttää huumeita ja alkoholia massiivisissa mitoissa. Oikeastaan jossain määrin tässä varmaan jäljitellään dekkariromaanien kovaksikeitettyjä yksityisetsiviä, mainitaanhan opus takakannessa dekkarisatiiriksi, mutta itse olisin pärjännyt vähemmillä jointeilla ja takamuksilla.

Kirjan nimen koukku paljastuu jo muistaakseni ensimmäisessä luvussa, itse mysteerin ratkomisessa kestää pitempään. Ratkontaa tehdään niin kyttäyskeikkojen kuin internettivakoilun keinoin. Pablon toverit ovat varsin mukiinmeneviä sivuhenkilöitä. Ja, no niin, ei minulla oikeastaan ole muuta sanottavaa.

Dekkarisatiirina Parasta mitä voisarvelle voi tapahtua oli varmaan ihan toimiva, lukukokemuksena sopivan viihdyttävä. Välipalalukemiseksi tämä croissant sopinee oivallisesti.

Pablo Tusset: Parasta mitä voisarvelle voi tapahtua (Lo mejor que le puede pasar a un cruasán, 2001)
Sammakko, 2006. 317 s.
Suomentanut: Einari Aaltonen
Kansi: ?

maanantai 14. huhtikuuta 2014

Esseitä teatterista ja kirjallisuudesta - Esitys-lehden ja Kritiikin Uutisten teemanumeroista


Luen lehteä pestessäni hampaita ja syödessäni aamupalaa. Luen sitä seisoessani ratikassa ja kun kohtaan joukon juopuneita henkilöitä, jotka haluavat esittää minulle imitaatiota. Luen hitaasti, alleviivaten ja miettien, en välttämättä kaikkea ymmärtäen.

***

Helmikuussa Todellisuuden tutkimuskeskuksen Esitys-lehti ja Suomen Arvostelijain liiton Kritiikin Uutiset julkaisivat yhtäaikaisesti essee-teemaiset numerot. Sain kutsun julkistustilaisuuteen, jonne harmikseni en päässyt paikalle, mutta lehdet sain kuitenkin (kiitokset siis julkaisijoille).

Kahlasin ensimmäisenä läpi Todellisuuden tutkimuskeskuksen version ja uppouduin teatteriesseiden maailmaan. Essee on minulle jossain määrin vieras laji, ainakin siten että en juurikaan (vapaa-ajalla) lue niitä. Lukeminen siis oli hidasta ja vaati ajattelua, samoin sulattelua kaipasivat myös lukuisat teatterintutkimuksen termit, jotka eivät arkisanastooni kuulu.

Lopulta tekstien alta löytyi myös paljon pohdittavaa ja samaistuttavaa. Luin älykkäistä esityksistä, katsojaruumiista ja valeaseista, esseemäisissä esityksissä näyttelemisestä. Kirjoittajat ovat näyttelijöitä, dosentteja, tutkijoita. Alleviivaan ja ajattelen hienoja lauseita ja kohtia, kuten Veikko Nuutisen esseessä Älykästä esitystä etsimässä:

Yleensä, kun näen jotakin hyvää teatterissa, toivon kyseisen esityksen tavoittavan mahdollisimman laajan yleisön. Mutta entä jos näin kävisi? Täsmälleen sama esitys siirtyisi isolle näyttämölle ja saisi paljon katsojia. Kadottaisiko esitys silloin jotain viattomuudestaan tai "hengestään" vain sen takia, että se olisi suosittu?

Itse asiassa näytelmäkirjailija Nuutisen essee saattoi olla näistä oma henkilökohtainen suosikkini, maalikamerassa näkyy toisaalta myös esitystaiteilija ja -tutkija Pilvi Parkolan essee henkilökohtaisuudesta ja performanssista. Huomaan harmittelevani, että en ole nähnyt hänen esitystään No More Broken Hearts ja samalla jään pohtimaan henkilökohtaisten esitysten luonnetta. Kuten Parkola sanoo: Entä jos tunnelma ei olekaan herkkä, jos tästä tulee jälleen yksi esitys, jossa henkilökohtaisuus on paketoitu liian siististi? Millä keinoin voi jakaa jotain henkilökohtaista? Ilman kiusaantumista? Tai ilman paatosta?

Esitys-lehden esseet saivat kiinnostumaan esitysten tutkimisesta uudella tavalla ja toisaalta myös pohtimaan omaa suhdettani teatteriin ja siitä kirjoittamiseen.

***

Kritiikin Uutisten essee-numero on omalla tavallaan helposti lähestyttävämpi. Painatus on värillinen ja kuvia on joka jutun yhteydessä. Esseitä on myös vähemmän, Esitys-lehden yhdeksän esseen rinnalle nostetaan Kritiikin Uutisten muiden juttujen kera neljä esseetä.

Todettakoon ennen esseitä se, että luin myös ne muut jutut ja niissä oli myös paljon kiintoisaa. Jari Halosen haastattelu Älä usko mihinkään sai olemaan eri mieltä (mielestäni esittävä taide ei ole aivan niin huonoissa kantimissa kuin Halonen esittää) ja Jonimatti Joutsijärven Kokemuslähtöisestä kritiikistä -kolumnia lukiessani nyökyttelin. Myös minä lukisin mielelläni esseistisiä kritiikkejä ja sellaisen lehden, joka niitä julkaisisi, voisin myös tilata.

Niistä esseistä sitten. Ensinnäkin kirjailija Laura Gustafssonin ja kuvataiteilija ja teatterintekijä Terike Haapojan Kieli ja tila -esseetä lukiessani pohdin, että miten tämä Naudan historia -teos meni minulta ihan ohi. Muistan seuranneeni taiteilijoiden blogia kun projekti oli alkuvaiheissaan ja sitten unohdin. Harmillista, sillä toteutus näytti ja kuulosti tekstin perusteella kiinnostavalta. Haapoja myös kuvaa esseetä oivallisesti:

Tieteellinen kirjoittaminen on sidottu perinteeseen, lähteisiin ja muuhun diskurssiin eri tavalla. Essee voi olla laaja, eikä siinä tarvitse olla vahvaa asiantuntemusta kaikilta aloilta, se sallii assosiatiivisen liikkumisen. Tietenkin siellä on myös karikkoja -- essee on vaikea muoto, koska siinä on niin helppo lasketella liirumlaarumia.

Kirjallisuuskriitikko Maaria Pääjärvi pohtii omassa esseessään kirjallisuutta esitettynä, kerrottuna. Ja siitä, kuinka esseet ovat mielipiteen näyttämöitä. Kirjailija Maria Matinmikko puolestaan kirjoittaa muun muassa siitä, kuinka kirjallisuus voidaan muuntaa ja dramatisoida esitykseksi, tanssiksi, kuinka kirjallisuus ruumillistuu ja äänellistyy. Paperilla olleet sanat muuttuvat molempien esseissä eläviksi.

Eniten huomasin kuitenkin kiinnnostuvani Pietari Kylmälän Unipolkuja palvelutaloissa -esseestä, jossa kerrottiin Neuvostoliitto-projektista ja siitä syntyneestä kiertue-esityksestä sekä Kansallisteatterin lavalle syntyneestä näytelmästä. Palvelutalojen asukkaiden Neuvostoliitto-muistoja kerättiin ja niistä tehtiin esitykset, joita sitten esitettiin. Itse en Neuvostoliitto-näytelmää käynyt katsomassa, mutta nimen muistan ja siksi se ehkä nyt soitti kelloja. Joka tapauksessa Kylmälä kertoo kiinnostavasti siitä, miten kiertue-esityksessä rajat yleisön ja näyttelijöiden välillä hämärtyivät ja muodostui jotain uutta.

***

Molempien esseenumeroiden lukeminen oli minulle omanlaisensa haaste tekstilajin tietyn vierauden vuoksi. Huomasin kuitenkin viehättyväni esseistä, niiden omakohtaisuudesta ja toisaalta niiden heittämistä haasteista.

Esitys-lehden esseenumeron sivut löytyvät täältä, Kritiikin Uutisiin voi tutustua täällä.

sunnuntai 13. huhtikuuta 2014

Vuosi kuvina (maalis- ja huhtikuu) ja kuulumisia


Huhtikuu menee eteenpäin jo hyvää vauhtia. Palmusunnuntain sää on sateinen ja harmaa, mutta onneksi VPK:n pääsiäismyyjäisistä sai silti tomaatintaimia ja Pölyn kanssa tapasimme kävelyllä virpojia, joten myös meille saatiin koristeltuja oksia. Uusi kirja on myös työn alla, Daniel Katzin Kun isoisä Suomeen hiihti, joten mikäs tässä.

Vuosi kuvina -haasteeseen osallistumiseni muistan yleensä siinä vaiheessa, kun kuukautta on kulunut jo viikko. Ja yleensä muistan sen illalla, jolloin parvekkeelta otetut kuvat olisivat lähinnä mustia, joten muistamisen pitäisi säilyä vielä aamuun ja... tiedätte varmaan. Mutta nyt olen sentään ottanut molemmat kuvat ennen kuun puoliväliä.

6.3.2014

Maaliskuun kuvaan tarttui iltapäiväaurinkoa ja sulava lumi. Seuraavalla viikolla lunta tosin tuli taas lisää, mikä ei toisaalta haitannut Pölyä ja vieraanamme ollutta koiraneitiä vähääkään. Sitä seurannut kurakausi puolestaan hieman pänni allekirjoittanutta, mutta hyvällä tuurilla kurakaudet alkavat vähitellen olla ohitse.

Maaliskuussa viestintätoimisto Cision myös julkaisi sivuillaan kulttuuriblogien top 10 -listan. Yllätyksekseni Kujerruksia löytyi kärkisijalta ja siitä on ehdottomasti kiittäminen teitä lukijoita, joten kiitos vielä kerran! Oli myös mukava huomata, kuinka monta seuraamaani blogia listalta löytyi ja tulipa sitä kautta myös tutustuttua uusiin tuttavuuksiin.

10.4.2014

Huhtikuu on lähinnä mennyt työtehtävien parissa ja lukemiselle ei ole jäänyt aikaa juurikaan. Työn lisäksi aikaa on syönyt teatteriharrastus ja pääsiäisviikonloppuna teatterimme Korkeasaaren teatteri esiintyykin Korkeasaaren Pentuja ja poikasia -pääsiäistapahtumassa Villihevosia-esityksellä. Tervetuloa katsomaan!

Huhtikuussa Kujerruksia pyörähti myös televisiossa Ylen kulttuuriohjelma Stradassa, jossa pohdittiin kulttuuribloggaamista. Jaksossa nähtiin myös Kulttuurin sekakäyttäjä -blogin Pauli Jokinen ja Herrasmiehen päiväkirjan Janne Koskinen. Jakso on vielä nähtävissä Areenasta, kulttuuribloggaajat esillä ohjelman loppukolmanneksella.

Että sellaiset kuukaudet. Toukokuuksi toivoisin lisää lukuaikaa.

Mitä teidän kevääseenne kuuluu? Mitä luette? Mitä olette menossa katsomaan?

lauantai 12. huhtikuuta 2014

Lavalta: Sormet hunajapurkissa (Ryhmäteatteri)

Kuva: Johannes Wilenius

Saimme läpikäydä aikamoisen ruljanssin, ennen kuin pääsimme katsomaan Ryhmäteatterin viimeistä Pengerkadun esitystä, Sormet hunajapurkissa. Ensin ostimme liput päivälle, jolloin olimmekin menossa toisaalle katsomaan esitystä. Ja sitten päivälle, jolloin siippa oli luvannut mennä juontamaan Samettiklubia. Hattu kouraan ja takaisin tiskille, vein kukkia. Onneksi Ryhmiksen lipunmyynnissä oltiin ymmärtäväisiä ja lopulta saimme liput päivälle jona jopa pääsisimme paikalle. Tosin sitten sain myös muutaman vapaalipun samaiseen esitykseen. Totesin, että vaihtoruljanssiin en lähde, joten kutsuimme mukaan vielä muutaman ystävän ja lähdimme porukalla teatteriin.

Kari Heiskasen ohjaama Sormet hunajapurkissa heittäytyy näyttelijöidensä varaan. Eeva (Sanna-Kaisa Palo) ja Kauko (Juha Kukkonen) kohtaavat vuosien jälkeen sattumalta. Kauko kutsuu Eevan luokseen. Vanha rakkaus syttyy, jollain tavalla ainakin, ja pariskunnan elämät kietoutuvat yhteen. Kiilaa ihmisten väliin tulee kuitenkin hakkaamaan kuolema, kuviteltu ja todellinen. Ihmissuhteet, kuoleman pelko ja elämäkerran kirjoitus muotoutuvat näytelmäksi, jossa nauretaan, itketään ja koetaan.

Näytelmä siirtyy komediallisesta traagiseen ja takaisin moneen kertaan. Toisinaan katsomo räjähtää nauruun, toisella hetkellä tekisi mieli itkeä. Tasapaino on kunnossa. Vaikka tunteet ovat suuria ja jopa melodramaattisia, ne tuntuvat myös tosilta. Ihmiset romahtavat, nousevat ylös, romahtavat uudelleen.

Kuva: Johannes Wilenius

Näyttämön asunto pysyy samana, vain ihmiset sen sisällä muuttuvat. Väliajaton näytös sisältää paljon puhetta, vain vähän toimintaa. Se sopii hyvin. Näyttelijät kantavat näytelmää mukanaan vaivattomasti.

Sanna-Kaisa Palo on käsittämättömän karismaattinen toimittajahahmossaan. Nainen polttaa sikareita ja juo alkoholia, muttei kuitenkaan ole räävitön. Juha Kukkosen rennompi Kauko, romahtanut näyttelijä, toimii hyvänä vastavoimana tälle. Kohtausten välillä näyttämön siistii ja tarpeistaa mainio ja hiljainen Jones (Ville Mäkelä), joka esityksen jälkeen saa yhtä raikuvat aplodit kuin vastanäyttelijänsä.

Sormet hunajapurkissa on hieno hyvästijättö Pengerkadun näyttämölle. Itse olen nähnyt kyseisellä näyttämöllä muistakseni vain neljä näytelmää, mutta sanon pienestä otoksesta huolimatta että tämä on niistä paras. Tarina kantaa, näyttelijät kantavat, lopulta sanotaan kauniit hyvästit. Kiitos Pengerkatu.

torstai 10. huhtikuuta 2014

Aleksi Delikouras: Nörtti: New Game


Kun Aleksi Delikouraksen Nörtti: New Game (Otava, 2012) julkaistiin, muistan vilkaisseeni sitä kirjakaupassa. Mikäköhän ihme kirja tämä on? Myöhemmin kirjasta alkoi kuulua kehuja kohderyhmän suunnalta ja sitten vielä kirjablogeistakin. Opus sattui satunnaisella kirjastoreissulla käteen ja päätin hypätä rohkeasti kyytiin.

9. elokuuta

Heräsin iltapäivällä, 
Pelasin koko päivän.
En mennyt nukkumaan.
Hege91 on pelle.

Nörtti koostuu yläkouluikäisen pojan päiväkirjamerkinnöistä. Nimimerkillä DragonSlayer666 pelaa päivät pitkät tietokoneella, juo Pepsiä ja haaveilee punatukkaisesta tytöstä. Koulunkäynti mättää, kaverit ovat idiootteja ja fruittarit ärsyttäviä. Teinieloa päästään seuraamaan noin puolen vuoden verran ja siinä ajassa ehtiikin sitten tapahtua kaikenlaista jännittävää.

Tunnen itseni nyt vähän tädiksi tätä kirjoittaessani, samoin kohderyhmään kuulumattomaksi, mutta täytyy silti myöntää että kyllä minä tästä pidin. Kirja oli nopealukuinen, viihdyttävä, hauskakin. Käsittääkseni se myös jossain määrin pohjaa tositapahtumiin, tai ainakin Delikouraksen kuvaamiin Nörtti-dokumentteihin jotka löytyvät YouTubesta. Oli miten oli, tapahtumarikasta elämää tämä DragonSlayer666 ainakin elää.

Itselleni Nörtti näyttäytyi jonkinlaisena tämän ajan Bertin päiväkirjojen Bertinä. Molemmissa kaverit ovat melkoisen idiootin oloisia, tytöt kiinnostavat ja päiväkirjaa pidetään. DragonSlayer666 ei tosin riimittele nolosti. Ja omasta Bertien lukemisestanikin on jo vuosia. Mutta kuitenkin.

En yhtään ihmettele, että Delikouraksen kirja on saanut niin paljon suosiota. Kirja on helposti lähestyttävä, helppolukuinen ja sopivan toiminnantäyteinen pitäen silti jalat pääosin maassa.

Morre ei löytänyt tästä mitään moitittavaa, hdcanis viihtyi molempien osien parissa.

Aleksi Delikouras: Nörtti: New Game
Otava, 2012. 206 s.
Kansi: Aleksi Delikouras

keskiviikko 9. huhtikuuta 2014

Theodore Roszak: Flicker

 
Eräs ystävämme suositteli Theodore Roszakin Flickeriä (Like, 199) luettavaksi miehelle. Mies luki kirjan ja työnsi sen sitten minulle käskien lukemaan. Kahden henkilön suosituksen saattelemana tartuin liki 800-sivuiseen järkäleeseen ja luettuani sitä parisataa sivua kävin ostamassa teoksen omakseni antikvariaatista.

Flicker on pinnalta tarkasteltuna elokuva-alan vaihtoehtohistoriallinen teos, joka sijoittuu jonnekin 50- ja 80-lukujen maastoon. Toisaalta se on tarina nuoren miehen rakkaudesta elokuvaan ja kertomus siitä, kuinka liian intohimoinen suhtautuminen tiettyyn asiaan voi saattaa sinut aikamoisiin vaikeuksiin. Kaiken tämän lisäksi Flicker on kirja, josta on paha sanoa yhtään mitään paljastamatta juonenkäänteitä jotka löytäisi mieluusti itse.

Tiesimme kuitenkin, että tällä kaikella ei ollut mitään merkitystä, koska usean minuutin puhumisen jälkeen oli selvää, että sellaisena kuin olimme elokuvan nähneet se oli toiminut. Se oli jättänyt meidät kaikki tarkalleen saman, absoluuttisen, puuduttavan kauhun tunteen valtaan. Ei pelon, kauhun, vaan inhon. Meihin oli koskenut se säädyttömyys, joka oli tungettu tarkoituksellisesti sietokyvyn rajoille - ja pidetty sitten siellä vaarallisen tasapainon tilassa lähes liian pitkään, jotta sen pystyisi kestämään, mutta ei aivan. Vähemmän taidokkaasti käsiteltynä filmin raaka morbiditeetti olisi voinut saada meidät pysäyttämään projektorin tai poistumaan teatterista. Mutta kokemus oli niin älykkäästi muotoiltu, että me jäimme, me katselimme. Meitä pidäteltiin paikallamme itsestämme huolimatta.

Päähenkilönä on joka tapauksessa nuori Jonathan Gates, joka sattumalta päätyy eräänä iltana hämyiseen kellaritilaan katsomaan elokuvaa. Classicista, tästä teatterissa toimivasta teatterista, tulee Jonnylle kuin toinen koti. Classic ei ole kuitenkaan se varsinainen alullepaneva tekijä tässä tarinassa, sillä Jonnyn kiinnostus suuntautuu ohjaaja Max Castleen, jonka teoksia ei suuremmin ole filmimaailmassa arvostettu. Jonny löytää filmeistä jotain kiinnostavaa ja niiden tutkiminen alkaa vähitellen viedä nuorta miestä kuin pässiä narussa.

Loppujen lopuksi Max Castlen elokuvista sekä häneen liittyvistä mystisistä Lapsista kasvaa käsittämättömän suuri vyyhti arvoituksellisuutta. Flickeriä kuvaillaan jonkinlaiseksi Ruusun nimen seuraajaksi, mutta yhtäläisyydet kirjojen välillä liittyvät lähinnä kirkollisten henkilöiden osallisuuteen. Hieman hetkellinen temppeliritari-meininki häiritsi, mutta annoin Roszakille anteeksi koska Gates ei ole Robert Langdon eikä käytä kirjassaan pitkiä pätkiä käsittämätöntä munkkilatinaa.

Flicker on tavallaan todella röyhkeä kirja. Se yhdistelee ovelasti tosimaailman tapahtumia ja henkilöitä omaan maailmaansa ja sai ainakin minut hämmentymään siitä, ketkä ja mikä kaikki on oikeasti ollut olemassa tai tapahtunut. Samaan aikaan Roszakin teksti sai olon epämukavaksi ja vaivaantuneeksi, sillä Max Castlen elokuviin on liitetty sellaista seksuaalisuuteen ja väkivaltaan liittyvää kuvastoa joka todennäköisesti saisi poistumaan elokuvateatterista. (On oikeastaa sääli, että kirjasta suunniteltua elokuvaa ei tehty, mutta toisaalta sen kunnollinen toteuttaminen olisi ollut käsittämättömän vaikeaa.)

Sen enempiä paljastamatta on todettava, että Flicker oli erittäin mainio kirja. Alku oli tosin harmillisesti huikeampi kuin loppu, mutta miehen kanssa tulimme siihen tulokseen että emme oikein tiedä millainen sen lopun olisi sitten muka pitänyt olla. Järkälemäisen opuksen luki joka tapauksessa suhteellisen vikkelästi.

Suosittelen opusta lämpimästi elokuvia rakastaville, järkäleiden kantamiseen tottuneille ja suurten kertomusten ystäville.

Tällä tekstillä osallistun myös kirjabloggaajien järjestämään Vanhan kirjan arvostuspäivä -tempaukseen.

Theodore Roszak: Flicker (Flicker, 1991)
Like, 1996. 779 s.
Suomentanut: J. Ahokas
Kansi: Tommi Hänninen
Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...