Lavalta: Apropoo (Teatteri Vantaa)

Esityksen lehdistökuva.

Tänään oli astetta poikkeavampi maanantaiaamu kun painelin Teatteri Vantaan Silkkisaliin. 6-12-vuotiaille suunnattuun Apropoo-esitykseen kaivattiin koeyleisöä ja ikuinen lapsi sisälläni tietysti lähti mielellään paikalle. Koeyleisöksi ylipäätään päädyin ystäväni Lasse Turusen kautta, joka sekä on esityksessä lavalla että tehnyt siihen musiikit.

Apropoon häkkikellarimiljöössä kohtaavat nuori Peppi, talonmies sekä Pete bändeineen. Kaikilla tuntuu olevan oman elämänsä kanssa jos jonkinlaista pohdiskeltavaa ja näitä ongelmia ratkotaan sitten sekä näyttelijöiden toimesta että yleisön avustuksella. Esityksessä osallistetaan yleisöä melkoisen paljon, mutta ainakin omasta näkökannastani osallistuminen tuntui vaivattomalta ja sopivan ohjatulta.

Lavalla nähdään musiikista vastavaan Turusen lisäksi Arto Reunanen ja Heidi Jäärni. Häkkikellarissa, joka muistuttaa paljon myös stand up -klubia, räpätään, tehdään yleisön kanssa biisejä ja ihmetellään kysymyksiä, joita näytelmän alussa keräiltiin niin näyttelijöiltä kuin yleisöltäkin. Pohdituttavat kysymykset (kuten että miksi teatterissa tarvitaan ohjaajaa?) ratkotaan yksissä tuumin ja kantavana sanomana tuntuukin olevan yhteistyön voima ja vuorovaikutuksen tärkeys. Ei hassumpaa.

Näytelmän aikana improvisoidut kappaleet olivat myös hauskoja ja ei voi kuin ihailla sitä lavalta näkyvää hyvää meininkiä. Biisejä syntyi meidän esityksessämme niin älypuhelimista kuin poroistakin, joten skaala on laaja. Mieleen jäi kuitenkin pyörimään esityksen alussa ja lopussa kuultu laulu lampusta ja imurista, huomasin nimittäin laulevani sitä päivän mittaan itsekseni.

Koska kyseessä oli vielä harjoitus, eivät kaikki esityksen tekniset osaset olleet vielä paikoillaan. Valoja testailtiin, samoin lavastuksen toimivuutta, mutta perusrakenne oli kuitenkin jo selvillä. Noin 45 minuuttia kestävä esitys oli hauska, pohdiskeleva ja ilahduttava teatterikokemus. Itse pidin Apropoosta kovasti ja toivon, että niin pitää myös sen kohderyhmä.

Lisäinfoa esityksestä löytyypi täältä. Pääasiassa esityksiä tehdään tämän viikon aamuesitysten lisäksi tilauksina, mutta lauantaina 17.5. on päiväesitys klo 13. Eli menkääpä lasten kanssa sinne fiilistelemään!

Libba Bray: Beauty Queens

Äänikirjankuuntelukokeiluni tuppaavat olemaan pitkäaikaisia ja hitaita, mutta onneksi myös onnistuneita. Tällä kertaa kuuntelussa oli Libba Brayn nerokas Beauty Queens, jonka kilautin itselleni HelMetin e-kirjalainaamosta sekä Liinan että Siinan suositusten saattelemana. Tai itse asiassa lainasin sen kolmesti, koska kuuntelen selvästi hi-taas-ti, mutta kuitenkin.

Beauty Queens alkaa päräyttävästi kun lentokoneellinen Miss Team Dream -kauneuskilpailun osanottajia haaksirikkoutuu autiolle saarelle. Kone tuhoutuu täysin, samoin kuvausryhmä, mutta osa kandidaateista jää henkiin. Kilpailuhenkisillä neitokaisilla ei ole muuta vaihtoehtoa, kuin yrittää selviytyä haastavissa olosuhteissa. Toisaalta selviämisen ohella on myös olennaista, että kauneuskilpailutaidot pysyvät terässä - harjoituksista ei jousteta vaikka välillä kehitelläänkin tapoja saada ruokaa tai puhdasta vettä.

Pelkästä selviytymistaistelusta siirrytään kuitenkin melko pian toisenlaisiin sfääreihin, kun juoni tihenee ja tapahtumat alkavat seurata toisiaan huimaavalla tahdilla. Hahmogalleria on monipuolinen ja tarkoituksenmukaisen stereotyyppinen. Beauty Queens nostaa avoimesti esiin kauneudenhoidollisten proseduurien ajoittaisen naurettavuuden ja niitä naiskuvan kummallisuuksia, joita yhteiskunnastamme löytyy.

Bray kumartaa kiitoksissaan muun muassa Kärpästen herralle sekä useille muille klassikkoteoksille, joista inspiraatiota on ammennettu. Beauty Queens on kuitenkin täysin omanlaisensa, käsittämätön runsaudensarvi, hauska ja älykäs kirja. Stereotyypeillä leikitellään tosissaan ja homma menee sopivan verran överiksi niin, että se on oikeasti hauskaa eikä vain vaivaannuttavaa. Leikittely viedään jopa niin pitkälle, että kirja on loppuun asti popkulttuuriviittausten ja naurettavuuksien ruumiillistuma (vai äänistymä?).

Hidas kuuntelutahti aiheutti tosin sen, että lukuunottamatta muuta keskeisintä hahmoa menin missikandidaateissa auttamatta sekaisin. Tämä ei kuitenkaan pahemmin tahtia haitannut jos sen itselleen antoi anteeksi. Bray on joka tapauksessa loistava lukija ja selvästi ajatellut hahmoja rakkaudella luoden niille omat persoonansa ja, luonnollisesti, tunnistettavat aksenttinsa. Kuunnellessa voi selkeästi nähdä, miltä neitokaiset näyttävät ja miten he puhuessaan elehtivät.

Beauty Queens oli ehdottomasti saamiensa suositusten arvoinen ja niinpä liityn ilolla suosittelijoiden joukkoon. Kirja on riemukas ja nokkela ja sitä oli yksinkertaisesti ilo kuunnella. Lainatkaa! Nyt!

Libba Bray: Beauty Queens
Scholastic Press, 2011. 396 s. / Scholastic Audio, 2011. 14 h 37 min.
Lukija: Libba Bray

Lavalta: Jarkko Martikainen ja Luotetut Miehet (Sellosali)

Kannatti mennä ensimmäistä kertaa elämässään Sellosaliin kuuntelemaan Jarkko Martikaista ja Luotettuja Miehiä. Pidän tästä paikasta -konsertti oli nimittäin upeaa kuultavaa. Ja sitä kuultavaa saatii lähes kahden tunnin ajan.

Oma Martikais-historiani on oikeastaan vain muutaman vuoden ikäinen, tutustumisesta ja tykästymisestä artistiin voi syyttää miestä, mutta nopeasti kappaleista tuli tärkeitä ja useasti kuunneltuja. Siksi olikin hienoa, kun koko konsertti alkoi yhdellä suosikeistani eli Myrskyllä. Yhteensä konsertin aikana kuultiin huikeat 23 kappaletta Martikaisen uran varrelta.

Arvoimme keikkapäiviä katsoessamme että menisimmekö Looseen (10.4.) vai tänne. Onneksi valitsimme Sellosalin. Ensinnäkin musiikista saa nauttia rauhassa istuen, kukaan ei huutele baarimaisia kommentteja ja kaiken lisäksi kappaleet soivat suuressa salissa hienosti. Biisien ympärille tuli ilmaa ja jonkinlaista jylhyyttä, jota matalassa Loosen salissa tuskin saavutettaisiin.

Martikaisen lisäksi illan kokoonpanon muodostivat Ema Hurskainen, rummut ja basso, Luis Herrero, basso ja harmonikka, sekä Anssi Salminen, joka soitti sekä kitaraa, mandoliinia että viulua. Nelihenkinen yhtye soi komeasti ja kappaleet olivat saaneet ympärilleen uudenlaisia sovituksia.

Mainion kappalevalikoiman lisäksi arvostin keikalla Earth Hourin huomioimista. Sähköinen yhtye ei toki voinut laittaa sähköjä täysin nollille, mutta esimerkiksi valaistuksessa säästeltiin huolella ja osan lavavalaistusta tarjosivat kymmenet lavan reunalle asetetut kynttilät. Arvostan tätä kovasti.

Konsertista jäi mainio fiilis. Kappaleet olivat upeasti soitettuja ja lavalta loisti yleisölle soittamisen riemu ja ilo. Tällaisissa tilaisuuksissa kävisi mieluusti useamminkin.

Koska tuolla aiemmin sanoin, kuinka oma Martikais-historiani on varsin lyhyt, annan tähän loppuun miehelle vieraskynätilan, sillä miehen ja Martikaisen yhteinen taival on ollut huomattavasti pidempi.

***

Varoitus: seuraavaa tekstiä on aivan turha käsitellä mitenkään objektiivisena, tämä on fanipoikapuhetta. 

Oli vuosi 1999, kun YUP:n Normaalien maihinnousu kolahti teini-ikäiseen meikäläiseen huolella. Seuraavan 14 vuoden aikana olen oppinut, että idolitkin ovat ihmisiä eikä kaikkea musiikillisen sankarinsa tekosia tarvitse allekirjoittaa. Saattaa saapua myös aikoja, jolloin tuntee, että on jo päässyt ”yli” nuoruuden lempitekijöistään. 

Tänään Sellosalissa tunsin nuortuneeni ainakin kymmenisen vuotta. Vaikka Luotettujen miesten settilista käsittikin pääosin Martikaisen soolouran kappaleita (lukuunottamatta upeita versioita Väärinkäsityksiä merellä ja Homo Sapiens -biiseistä) soitossa oli silti YUP:n aikaista vapautuneisuutta, mietoa nyrjähtäneisyyttä ja aitoa iloa. Multi-instrumentalisteista koostuvan yhtyeen ilmaisu vaihteli suoranaisella virtuositeetin tasolla rivakasta Flogging Molly -henkisestä viulupunkista tummempiin sävymaalailuihin, suoraan sähkökitararokkiin ja stemmakuorrutettuihin popsävelmiin. 

Luotetut Miehet on juuri se yhtye, jota Jarkko Martikainen on aina tarvinnutkin. Anssi Salmista voisi hyvin luonnehtia kansanmusiikin Marzi Nymaniksi, Ema Hurskainen yllättää monipuolisilla rumpu- ja bassokyvyillään (myönnän, Eläkeläisten rumpaliksi henkilöitynyt Hurskainen oli mielestäni tätä ennen aina pelkkä humpparumpali) ja Luis Herreron harmonikka toi hienoja sävyjä. On suoranainen vääryys, mikäli tämän yhtyekokoonpanon toilailuista ei synny live-cd:tä tai -dvd:tä. 

Vaikka Martikaisen keikat ovat olleet viime vuosina järjestään erinomaisia, on myönnettävä että vastaavanlaista riemukkuutta en ole häneltä vuosiin nähnyt. On ilo nähdä soiton riemua ja kuulla upeita sovituksia. Martikainen vaikuttaa yhtyeineen siltä, että lavalla on todella hauskaa. Tämä yhtye pitää kuulla ja nähdä. Suosittelen hankkiutumaan keikallensa mahdollisimman pian.

Lavalta: Tarzan (HKT)

Tavallisessa valaistuksessa Katariina Kirjavaisen lavastus näyttää isolta leikkikentältä.

Täytynee nyt aluksi myöntää, että Helsingin kaupunginteatterin Tarzan ei ollut listallani kun mietin että mitä sitä keväällä menisi katsomaan. Disneyn elokuva ei kuulu suosikkeihini ja kun menoa muutenkin tuntui riittävän, niin ajattelin jättää väliin. Teatterilta tupsahtanut kutsu bloggaajailtaan pyöräytti kuitenkin pään, sillä hupsuahan se olisi jättää kulissikierros kokematta ja Tarzan tapaamatta.

Niinpä myöhästeleviä junia uhmaten kipitimme kaupunginteatterille. Alkuillan saimme viettää yleisötyöntekijä Mirja Neuvosen kanssa, joka kuljetti meitä läpi teatterin sokkeloiden ja esitteli tiloja. Suurella näyttämöllä tapasimme myös ohjaaja Kari Rentolan ja sinä iltana Tarzania näytelleen Saska Pulkkisen.

Rentola ja Pulkkinen kertovat musikaalin teosta. Siippa otti tämän kuvan.

Minua ilahdutti kuulla, miten Disney-musikaaleja ei odotuksieni vastaisesti tehdäkään kaupunginteatterilla valmiin sapluunan mukaan vaan design on omaa jälkeä. Kiinnostavaa oli myös se, että ohjaaja ei ollut nähnyt Tarzanista muita versioita, joten visio olisi omanlaisensa. Saska Pulkkinen puolestaan kertoi Tarzanin roolin harjoittelusta ja esitteli jaloissa olevia tarzantossujaan eli paljasjalkakenkiä. Hauskinta musikaalin tekemisessä oli kuulemma ollut se, kun lavasteet viimein saapuivat ja niillä pääsi kiipeilemään. Eikä ihme, sillä hauskoja lavasteita käytettiin hauskasti ja monipuolisesti jos jonkinlaiseen kiipeilyyn.

Kierros päätettiin ylälämpiöissä pienten herkkujen ääreen. Käsiohjelmaa plärätessä aika kului nopeasti ja pian päästiin jo salin puolelle. Alkamista odotellessa katseltiin kankaalle heijastettua Afrikan karttaa. Huomasin myös ilokseni, että vieressä istui aikamoinen liuta lapsia, sillä musikaali tuntui olevan vaihteeksi selkeämmin nuoremmalle yleisölle suunnattu.

***

 Kuva: Mirka Kleemola/Imagenary Oy

Löyhästi Edgar Rice Burroughsin Tarzan-teoksiin pohjautuva musikaali kertoo, luonnollisesti, Tarzanista, apinoiden kuninkaasta. Haaksirikon seurauksena perhe päätyy viidakkoon, mutta villi luonto ei ole helposti kesytettävissä. Orvoksi jäävä poika päätyy gorillaheimon kasvatettavaksi ja kasvaa vähitellen nuoreksi mieheksi, joka tietää olevansa erilainen kuin kädellinen perheensä. Tilanne muuttuu yllättäen, kun brittiläinen retkikunta saapuu viidakkoon tutkimaan gorilloja. Retkikuntaan kuuluva Jane Porter kohtaa Tarzanin, ihmeellisen apinamiehen, joka alkaa vähitellen oppia asioita omasta itsestään. Animaatiosta poiketen alunperin Phil Collinsin esittämät kappaleet on muutettu hahmojen ja ensemblen laulettaviksi. Kappaleita on myös lisätty ja täten saatu tarinaa vähän "lihotettua".

Saska Pulkkinen oli mielestäni oivallinen Tarzan. Sympaattinen, elämäniloinen ja sopivalla tavalla viaton Tarzan näkee, kokee ja saa yleisön kokemaan kanssaan. Vastaparina toimii mainiosti Elina Aallon Jane, topakka ja ilahduttava naishahmo. Unohtaa ei tule myöskään mainiota Terk-gorillaa, Tarzanin parasta ystävää, joka musikaaliversiossa on miespuolinen animaatiosta poiketen. Sukupuolenvaihdoksen kyllä ymmärtää roolin vaatimusten kautta ja joka tapauksessa Matti Leino tekee mainiota työtä suulaana gorillanuorena.

Eero Saarinen on mainio brittiherrasmies esittäessään Janen isää ja onnistui olemaan hauska, mutta silti sopivan hillitty. Professori oli nimittäin niitä hahmoja, jotka voitaisiin helposti tehdä turhan överiksi. Kari Mattila oli iljettävän liukas ja omahyväinen Clayton ja Unto Nuora toimi hänelle mainiona kumppanina ollen sopivan höveli, mutta silti fiksu apuri. Ja tietysti viidakossa ovat gorillat, upea ja akrobaattinen heimollinen johtajansa Kerchakin (kumeaääninen Mikko Vihma) kaitsennassa.

Katariina Kirjavaisen lavastus on visuaalisuudessaan mainio, samoin Elina Kolehmaisen puvustus. Löysimme jonkinlaisia yhtymäkohtia West Endillä nähtyyn Lion Kingiin, mutta savanni on tässä toki vaihtunut viidakoksi. Kurkkasin myös kuvia Broadway-versiosta ja täytyy myöntää, että Kirjavaisen visio on ehdottomasti enemmän omaan makuuni. Lava on hyödynnetty kokonaisuudessaan mainiosti ja pyörivät elementit ovat jälleen kerran reippaassa käytössä. Viidakon lisäksi lava muuntuu myös mereksi ja yksi ensimmäisistä kohtauksista, pieni väläys veden alla, jäi mieleen erittäin vaikuttavana.

Kuva: Mirka Kleemola/Imagenary Oy

Lienee kohtuullisen perusteltua sanoa, että Disneyn Tarzan oli studiolle jonkinlainen välityö ja täten ei myöskään niitä suurimpia animaatiohittejä. Tämä on harmillista myös musikaalille, sillä laiskahkoa kirjoittamista ei ole paikattu lavaversiota varten. Hyvät näyttelijät ja mainio lavastus eivät pysty täysin nostamaan laihahkoa tarinaa. Ja se on harmi, sillä yritys on kyllä kova. Vaikka toki tässä on nähtävissä se, että vanhempana katsojana tarinalta odottaa vähän enemmän, sillä lapsikatsojiin meininki vaikutti uppoavan oikein mainiosti.

Erityismaininta napsahtaa tällä kertaa Tarzanin äitiä Kalaa esittäneelle Sanna Majurille. Gorillamainen liikehdintä oli omaksuttu viimeisen päälle ja sen katselusta ei tuntunut saavan tarpeekseen. Myös koko gorillaheimoa olisi katsonut mielellään enemmänkin, sillä sen verran taidokasta porukan liikekieli oli. Myös Rentola mainitsi gorillayhteisön suosikikseen musikaalissa, en ihmettele lainkaan. Mies hehkutti kovasti myös Janen retkillään näkemiä kukkia, jotka oli kyllä tosiaan toteutettu nerokkaasti.

Tarzan tarjosi minulle kahmaloittain näyttävää visuaalisuutta ja upeita näyttelijäsuorituksia, joten niiden osalta suosittelen esitystä lämpimästi. Katselukokemusta nostanee, jos seurakseen saa jonkun kohderyhmään kuuluvan. Vieressäni istuvat lapset nimittäin katselivat erityisesti toisella puoliajalla melkein irti penkistä ja jännittivät esityksen tapahtumia tosissaan.

Kiitokset vielä Kaupunginteatterille kutsusta esitykseen.

Lavalta: Teetä, teatteria ja t-paitoja! (Kanneltalo)

Harrastimme vaihtelun vuoksi lähiömatkailua ja reissasimme Kanneltalolle osallistumaan Kannelmäki-liikkeen Teetä, teatteria ja t-paitoja!-tapahtumaan. Tiukasta aikataulusta johtuen onnistuimme missaamaan peruskoululaisten musiikkiesityksen, mutta teen juonnin ohessa ehdimme sentään katsomaan Lähiönäyttämön esitystä Tunne!

Kahvilan lavalle rakennettu esitys kertoo lähiöissä, toki erityisesti Kannelmäessä, asumisesta. Runollisen äänimaiseman jälkeen lavalle astuu mies, joka alkaa kertoa omaa tarinaansa Kannelmäestä. Karismaa löytyy, tarina naurattaa ja kiinnostaa. Lopulta mies kohtaa myös muita kannelmäkeläisiä, löytää yhteisiä asioita vaikkei tunnekaan.

Kannelmäki esiintyi toiminnan taustalla aktiivisena ja lämminhenkisenä kaupunginosana. Jollain tavalla esitys voisi olla jopa mainosesitys Kannelmäelle, kyllä siellä tapahtuu. Kaiken hyvän meiningin lisäksi annettiin myös parannusehdotuksia, kuten aktiivisessa kaupunginosassa toki sopiikin. Lyhyestä esityksestä jäi hyvä mieli, kiitokset Lähiönäyttämölle ja Kannelmäki-liikkeelle!

Kokonaisuudessaan tilaisuus oli lämminhenkinen ja oli hauska käydä pitkästä aikaa Kanneltalossa. Suosittelen lämpimästi lähiömatkailua Kannelmäkeen.

Johanna Sinisalo: Auringon ydin

Johanna Sinisalon Auringon ydin (Teos, 2013) on keikkunut lukulistallani heti ilmestymisestään. Nyt se vihdoin tuli sopivana hetkenä vastaan kirjaston bestseller-hyllystä. Kirja tulikin sitten loppupeleissä hotkittua varsin nopeaan tahtiin.

Nielen lähes purematta. Tiedän että jalapenon scovillet ovat säälittävät, se maistuu suussani suunnilleen suolakurkulta, mutta pelkkä tieto siitä että noissa rouskuvissa viipaleissa on kapsaisiinia saa käsien tärinän lievenemään. Parin minuutin kuluttua Kellarin sysimusta vesi on vetäytynyt hivenen alemmas, se loiskuu nyt juuri ja juuri aivojeni tulvarajan alapuolella. Jalapenojen antama niukka potku on haalea, harmaansininen, kuuloalueen rajoilla himertävää tähtien välistä kohinaa.

Vanna on eloi, domestikoitu nainen, jonka tehtävä on olla maskoille eli miehille mahdollisimman viehättävä ja ilahduttava kumppani. Paitsi että Vanna ei ole aito eloi, vaan morlokki jolla vain sattuu olemaan platinanvaaleat kiharat ja hoikat sääret. Vanna elää kaksoiselämää esittäen tyhjäpäistä eloista ja diilaa chiliä luotetun Jaren kanssa. Chili on Vannalle henki ja elämä, se on ainoa mistä saa sellaiset fiksit että suru kadonneesta sisaresta Mannasta hiipuisi.

Auringon ydin antaa äänen sekä Vannalle että Jarelle, Vannalle myös Mannalle kirjoitettujen kauniiden ja surullisten kirjeiden muodossa. Tarinaa rytmitetään myös katkelmilla lehtiartikkeleista ja sanakirjanpätkillä, joissa kirjan maailman taustaa valotetaan. Suomen eusistokraattinen tasavalta ajaa luonnollisesti asukkaidensa etuja muun muassa kieltämällä kaikki nautintoaineet ja eristämällä ihmiset kieltämällä matkapuhelimet ja tietokoneet. Ovelaa.

Kirjan alku oli pureva ja maistuva. Ensimmäisen sivun vieraannuttavasta splat-äänestä huolimatta kiinnostuin Vannan tarinasta, samoin chileistä. Sinisalon kehittämä maailma on jälleen kerran hienosti rakennetty ja ajatuksiaherättävä. Tarina jaksoikin kantaa loppuun asti, mutta jotenkin koin käsittelyn jäävän loppupeleissä jotenkin pintapuoliseksi. Elementeissä olisi ollut vielä paljon sellaista, josta olisin kaivannut lisää tietoa, ja toisaalta lopun ratkaisu tuntui jotenkin helpolta. Olisin kaivannut jotain enempää, lisää tulisuutta, lisää potkua. Ehkä kirjassa oli scovilleja minun toleranssilleni liian vähän.

Kuitenkin Auringon ydin on mainio kirja. Se on laadukas romaani, jossa esitetään (jälleen kerran) pelottavia ja kiinnostavia ajatuksia. Se saa myös halajamaan chiliä ja toivomaan, että Sinisalo kirjoittaa vielä monta kirjaa.

Arja nautti miljoonien scovillejen edestä ja Morre ei voi moittia kirjaa mistään.

Johanna Sinisalo: Auringon ydin
Teos, 2013. 336 s.
Kansi: Miika Immonen

Lavalta: Pihka ja myrsky Loosessa + levyarvonta!

Kun on kuunnellut levyä jo yli viikon, piti tietysti käyttää tilaisuus hyväkseen ja käydä kuuntelemassa Pihkaa ja myrskyä myös livenä. Yhtye esiintyi ensimmäistä kertaa täydellä kokoonpanolla Loosessa Pimeys-yhtyeen lämppärinä.

Kotoa lähtö tuotti vähän vaikeuksia pitkän päivän jälkeen, mutta kannatti lähteä. Keikan alkaessa oma fiilis nimittäin piristyi kummasti eikä ihme, kun yhtyeellä tuntui olevan lavalla mukavaa. Ja kaiken lisäksi ne biisit ovat hyviä myös livenä.

Keikan aikana ehdittiin kuulla käsittääkseni melkein kaikki levyn biisit. Aloitus tehtiin levyn tapaan mahtipontisesti Sumun läpi -kappaleella. Jatkossa kuultiin ainakin Liikaa jotain melkein, Kurvin kuppila, Et koskaan kaipaa takaisin ja Kalenteri. Encorekin saatiin, Raiteiltaan.

Jonkun uteliaan tassukin pääsi kuvaan.

Olo on keikan jälkeen entistä vakuuttuneempi siitä, että tässä on kuulkaa hieno bändi. Fanityttöilin sen verran, että kävin hankkimassa omaan levyymme nimmarit kaikilta yhtyeen jäseniltä.

Tulevia keikkoja kannattanee kyttäillä yhtyeen facebook-sivujen kautta.

***

Innostuin keikasta niin paljon, että hankin vielä toisen levyn ja ajattelin arpoa sen teidän iloksenne. Arvontaan voi osallistua 1.4. asti joko ilmoittamalla itsestään tämän postauksen alle tai facebookiin sinne, missä tämä postaus on linkitetty. Anonyymejä huikkauksia ei lasketa, eli keksi itsellesi nimimerkki jos blogger-tiliä ei ole. Sinun ei tarvitse olla rekisteröitynyt blogin lukijaksi, mutta toki niinkin saa tehdä. Ja tätä juttua saa toki halutessaan myös jakaa.

Arvonta suoritettiin 2.4.

Douglas Adams: The Salmon of Doubt

Douglas Adams on yksi niistä kirjailijoista, joita arvostan kovasti. Pidän kovasti sekä Linnunradan käsikirjasta liftareille sekä Dirk Gently -kirjoista. Sittemmin olen myös oppinut, että Adams oli myös intohimoinen luonnon puolestapuhuja ja antoi panoksensa muun muassa uhanalaisten sarvikuonojen suojeluun. Kyseessä on siis ollut ilmeisen mainio tyyppi. Siksipä poismenneen kirjailijan muistoksi on koottu kokoelmateos The Salmon of Doubt (Pan Books, 2003), joka sisältää lajitelman kirjailijan kovalevyltä löytyneitä tekstejä.

We notice things that don't work. We don't notice things that do. We notice computers, we don't notice pennies. We notice e-book readers, we don't notice books. 

Tekstit on valittu Adamsin läheisten ja kustannustoimittajan toimesta. Tuloksena on iloinen sekamelska erilaisia tekstejä, jotka on jaoteltu luonnollisesti otsikoiden Life, The Universe ja And Everything alle. Tähän tarinoiden runsaudensarveen mahtuvat muun muassa teksti kirjaimesta Y, lukuisia haastattelupätkiä, tekniikan ihmettelyä, matkakertomuksia, sähköposteja ja vaikka mitä muuta. Lopuksi on kirjaan kursittu kasaan monesta eri versiosta kolmannen Dirk Gently -kirjan, siis Salmon of Doubtin, 11 ensimmäistä lukua.

The Salmon of Doubt on samalla riemukas että hieman surullinen lukukokemus. Riemukkaan siitä tekee se, että Adams käyttää englannin kieltä nerokkaasti ja kaikki tuntuu kiinnostavalta aiheesta riippumatta. Surullisuus puolestaan kumpuaa siitä, että enää Adamsilta ei tulla lukemaan mitään ja Salmon of Doubt -kirjan arvoituksille ei koskaan saada vastausta. Sarvikuonoparat.

Huomaan myös, että tämän tekstin kirjoittaminen suomeksi tuntuu täysin turhalta. Adamsin luovan kielenkäytön rinnalla oma teksti näyttää lähinnä väkisinväännetyltä ja niinpä sanon vain, että hyvä kirja. Tavallaan. Surullinen kirja, mutta hymyilyttävä ja kiinnostava.

Kirjan ansiosta hankin itselleni myös Adamsin Last Chance to See -kirjan, jossa matkustellaan ympäri maailmaan sukupuuttoon kuolemassa olevien lajien perässä. Upeaa. Ja aloin kuunnella YLEn radioteatteriuusintaa Linnunradan käsikirjasta liftareille, se on loistava. Jos olette missanneet, lainatkaa se kirjastosta!

Douglas Adams: The Salmon of Doubt
Pan Books, 2003. 336 s.

Lavalta: Kaspar Hauser (Q-teatteri)

Kuva: Pate Pesonius/Q-teatteri

Q-teatterin kevään kantaesitys Kaspar Hauser löytyi jo alkuvuodesta omalta tärppilistaltani, mutta varsinainen pankinräjäytys tuntui tapahtuvan siinä vaiheessa kun sekä Helsingin että Turun Sanomat fiilistelivät näytelmää aivan tosissaan. Onneksi liput tuli hankittua ajoissa, sillä hetken päästä kaikki oli loppuunmyytyä.

Näytelmän nimihahmo oli vuonna 1828 Nürnbergin torilta löytynyt lapsi, joka ei ennen tätä kohtaamista ollut tavannut muita ihmisiä ja joka oli viettänyt koko elämänsä pimeässä kellaria syöden vain vettä ja leipää. Nykypäivän Kaspar Hauser kyselee, ihmettelee, yrittää lopulta sopeutua yhteiskunnan vaatimuksiin.

Ensimmäinen puoliaika on tarkkailua. Katsojille selviää Kaspar Hauserin tarina leikkihevosineen päivineen. Ulkomaailma näyttäytyy käsittämättömänä kovien äänien ja värien sekamelskana. Väliajan koittaessa myönnän katsoneeni hyvää teatteria, mutten ole vielä aivan varma mistä se kaikki hehkutus on lähtöisin.

Toinen puoliaika tarjosi vastauksen ihmetykseeni. Terävä huomiokyky, nykysukupolven omituisuuksien osoitus muttei kuitenkaan halvalla pilkkaaminen, hämmentävä kuvasta toiseen siirtyminen. Näyttelijät ovat käsittämättömiä, toisinaan energiaa yleisöön hehkuvia, toisinaan itsensä kaiken ulkopuolelle sulkevia. Kaikki on runsasta, sitä on paljon ja enemmän.

Kuva: Pate Pesonius/Q-teatteri

Huomaan nauravani piikeille, tuollaisia ihmisiä tunnen. Toisaalta tunnistan esityksestä myös itseni. Nauran silti, hämmennyn. Näin jälkikäteen ajateltuna näytelmä ei välttämättä ole hauska, mutta nauraminen on helppo tapa reagoida. En kuitenkaan näe tätä kritiikkinä y-sukupolvea kohtaan, pikemmin ehkä muotokuvana, joka näyttää maailman siitä näkökulmasta niin tarkasti kuin se osaa.

Koko näyttelijäkolmikko, Lotta Kaihua, Jussi Nikkilä ja Eero Ritala, tekee loistavaa työtä. Valinnat ovat osuneet nappiin. Erityiskiitokset annan kuitenkin Ritalalle, muuntumiskykyiselle ja monipuoliselle, vaikka unohtaa en voi myöskään Nikkilän romahdusta tai Kaihuan o-kayyta. Loppupeleissä aplodit täytynee antaa koko tekijätiimille, käsikirjoittajille, ohjaajalle, lavan ulkoisesta olemuksesta ja äänimaailmasta vastaaville.

Lainaan tähän vielä loppuun miestä, joka kiteytti oman teatteri-iltansa näin:
- Olen saattanut pitää jostakin esityksestä enemmän kuin Kaspar Hauserista.
- Kaspar Hauser on luultavasti silti paras teatteriesitys, jonka olen koskaan nähnyt.

Kiitokset siis Q-teatterille elämyksestä, seuraavaa spektaakkelia odotamme jo kovasti.

Mikä ihmeen lukuvalmennus ja millaista siellä on?

Joitakin viikkoja sitten äitini vinkkasi minulle jutun Kirjasto-lehdestä, jossa kerrottiin lukuvalmennuksesta. Lukuvalmennus kuulosti sen verran mielenkiintoiselta, että kotona jo huojuvia kirjapinoja uhmaten otin yhteyttä Kallion kirjaston lukuvalmennukseen. Tuumasta toimeen, pian löysin itseni suunnittelemasta lukuvalmentaja Maria Kotilan kanssa minulle sopivaa lukuvinkkilistaa.

Lukuvalmennus on suunnattu kaikenlaisille lukijoille. Sen tavoitteena on luoda lukuvinkkilista sellaisista kirjoista, joita valmennettava ei ole lukenut ja jotka häntä kiinnostaisivat. Ennen listan luomista kartoitetaan tarpeet: onko tarkoitus tutustua uuteen kirjallisuuden lajiin, aihepiiriin tai tiettyyn aikakauteen? Kyselyssä kartoitetaan myös millaisia kirjoja valmennettava ei haluaisi lukea ja miten hän yleensä lukee.

Luen itse tällä hetkellä mielestäni melko monipuolisesti kaikenlaista kirjallisuutta, mutta lukuunottamatta muutamia viime vuosia on kotimaisen kirjallisuuden tuntemukseni melkoisen huono. Niinpä pyysin kirjalistaa ennen vuotta 2000 ilmestyneistä kotimaisista romaaneista, jotka "eivät olisi liian ankeita". Genrerajoituksia en listalle antanut.

Kotilan koottua listan sovittelimme jonkin aikaa aikataulujamme yhteen ja myöhästyneestä junasta huolimatta sain luovittua tieni Kallion kirjastoon. Tapaaminen toteutettiin kirjaston kellarikerroksessa, josta löytyy kokoussalinakin toimiva Suomen Dekkariseuran Dekkarikirjasto. Hämyisän huoneen pöydälle oli tuotu hurja määrä kirjoja, joita ryhdyimme seuraavaksi käymään Kotilan kanssa läpi.

Reilun tunnin ajan Kotila esitteli minulle kirjoja, avasi niiden taustoja ja perusteli, miksi oli valinnut juuri nämä romaanit. Valitut kirjat oli myös löyhästi ryhmitelty erilaisiin kategorioihin, kuten Klassikkoja, joihin voi palata kerta toisensa jälkeen ja Pienen yhteisön kuvauksia. Ilokseni huomasin, että ainoastaan kaksi kirjaa esille nostetuista noin muutamasta kymmenestä oli sellaisia, jotka olen lukenut. Waltarin Sinuhe egyptiläisestä jopa muistin jotain, mutta noin kahdeksasluokkalaisena luettu Tove Janssonin Kunniallinen petkuttaja ansaitsisi kyllä uudestaan lukemisen.

Listalta löytyivät seuraavat teokset, lueteltuina tässä siinä järjestyksessä kuin ne minulle annetussa listassa ovat.

Väinö Linna: Täällä Pohjantähden alla (1962)
Mika Waltari: Sinuhe egyptiläinen (1945)
Daniel Katz: Kun isoisä Suomeen hiihti (1969)
Antti Tuuri: Pohjanmaa (1982)
Veikko Huovinen: Kolme viiksiniekkaa (sis. teokset Veitikka, Joe-setä, Pietari Suuri hatun polki)
Irja Rane: Naurava neitsyt (1996)
Juha Ruusuvuori: Kaniikki lupus (1993)
Eeva Joenpelto: Tuomari Müller, hieno mies (1994)
Hannu Raittila: Ei minulta mitään puutu (1998)
Hannu Salama: Juhannustanssit (1964)
Orvokko Autio: Viistotaival (1980), Kotipesä (1982) ja Merkki päällä (1985)
Juhani Kellosalo: Hanneksen evankeliumi (1994)
Pirkko Saisio: Pienin yhteinen jaettava (1998)
Harri Sirola: Abiturientti (1980)
Riitta Vartti: Taifuunivuosi (1998)
Tove Jansson: Kunniallinen petkuttaja (1982)
Maria Jotuni: Huojuva talo (1963)
Staffan Bruun: Ajatolla Veikko (1995)
Paul-Erik Haataja: Rosvo ja poliisi (1996)
Outi Pakkanen: Tarjoilija, pyyhkikää taulu (1986)
Eeva Tenhunen: Mustat kalat (1964)

Mainion tapaamisen jälkeen sain napata mukaani haluamani kirjat. Periaatteessa olisin voinut ottaa vaikka kaikki, mutta järki ehti mukaan ja nappasin laukkuun vain viisi kirjaa sekä Kotilan paikalle tuoman Aino Kallaksen Sudenmorsiamen, jonka hän oli huomannut olevan minulla lukematta Osuuskummajaisten sadan merkittävän spefiteoksen listalla. Mukaan lähtivät siis Katz, Rane, Tenhunen, Ruusuvuori ja Jansson (listalla lihavoituina).

Pöly ihmetteli että taasko tänne tuotiin jotain kirjoja.

Vielä en kirjoja ehtinyt tietystikään lukea, mutta kuvausten perusteella veikkaan osumia tulleen. Kotila muistutti suositusten toki olevan aina subjektiivisia, mutta suositteleminen jollain toisella tavalla olisi varmasti harvinaisen hankalaa. Omaan kirjalistaani olen joka tapauksessa hyvin tyytyväinen, samoin koko palveluun.

Lisää tietoa Kallion kirjaston lukuvalmennuksesta löytyy täältä, Itäkeskuksen kirjaston lukuvalmennuksesta puolestaan täältä. Lukuvalmennukseen päästäkseen ei myöskään tarvitse asua HelMet-alueella, sillä vinkkaus voidaan tosiaan tehdä myös sähköpostitse. Suosittelen lämpimästi.

Nikolai Gogol: Kuolleet sielut

Nikolai Gogolin Kuolleet sielut (Otava, 1970/2006) keikkui pitkän aikaa hammaspesukirjana, mutta sitten totesin että tästä romaanista ei pääse tällä tyylillä puusta pitkään. Niinpä se muutti laukkukirjaksi ja yöpöytäkirjaksi ja ties miksi ja lopulta sain kahlattua tämän läpi.

Vielä kauan minun on salaperäisen mahdin käskystä pakko kulkea käsi kädessä omituisten henkilöitteni kanssa, katsella valtavana vyöryvää elämää, katsella sitä maailmalle näkyvän naurun ja sille näkymättömien kyynelten läpi!

Perusidea tarinassa on oikein mainio. Karismaattinen, vaikkakaan ei ulkonäöltään se kaikkein viehättävin, Pavel Ivanovitš Tšitšikov saapuu N:n kaupunkiin. Siellä hän käytöksellään hurmaa kaikki, solmii tuttavuuksia ja lähtee sitten ajelemaan ympäri maaseutua ostelemaan tilanomistajilta kuolleita sieluja. Kauppaa siis käydään talonpojista, jotka ovat kuolla kupsahtaneet, mutta joita ei ole vielä kirkonkirjoissa yli vedetty. Osa kaupoista sujuu oikein mainiosti ja osa sitten vähän huonommin. Tšitšikovin saapuessa takaisin kaupunkiin huhumyllyt alkavat kuitenkin jauhaa omiaan ja homma muuttuu varsin mutkikkaaksi.

Ihan kiinnostavan kuuloista, vai mitä? Ja olihan se. Mutta sen lisäksi Gogolilla on sellainen jännittävä tapa kertoa, että hän lähtee melkoisen usein sivuraiteille ja siellä saatetaankin viihtyä sitten aika pitkään. Sen takia tämä ei todellakaan sopinut luettavaksi lyhyissä pätkissä, sillä ne pienet juonenmuruset, joita sinne väliin oli ripoteltu, hävisivät niiden kaikkien sampien ja palvelusväen ja pölyisten huoneiden kuvaukseen. Muutenkin tarinan loppupuoli oli hieman valju verrattuna kiinnostavaan aloitukseen.

Kirjan toinen ongelma on se, että ilmeisesti Gogol oli alunperin tarkoittanut Kuolleiden sielujen olevan ensimmäinen osa trilogiassa. Siinä ei itsessään ole mitään vikaa, mutta niitä muita osia ei koskaan julkaistu sillä vaikka toinen osa jossain välissä oli kirjoitettunakin meni Gogol polttamaan sen. Tarina jää siis auttamatta kesken.

Oikeastihan kirja ei kuitenkaan kerro sielukaupoista, vaan Gogolin tavoite oli kritisoida venäläistä mielenlaatua ja luonnetta ja tässä sen sijaan on onnistuttu oikein hyvin. Samoin kuin sivuhuomautuksina esiintyvät analyysit ja kommentit henkilöhahmoista olivat paikoin hymyä nostattavia. Näiden edellisten seikkojen vuoksi tämän luki ihan mielellänsä.

Loppusanoina sanottakoon, että ei muuten kannata lukea kahta venäläistä romaania samaan aikaan. Tahkoan tässä edelleen hitaasti ja varmasti Anna Kareninaa (josta kyllä pidän) ja voi hyvänen aika kun menivät konseptit sekaisin vaikka opukset aivan erilaisia ovatkin.

Nikolai Gogol: Kuolleet sielut (Mertvyje Duši, 1842)
Otava, 2000 (alunperin 1970). 344 s.
Suomentanut: Juhani Konkka
Kansi: Joel Melasniemi

Katri Alatalo: Laulu kadonneesta saaresta (Mustien ruusujen maa #2)

Katri Alatalon Laulu kadonneesta saaresta (Vaskikirjat, 2014) jatkaa Karnin labyrintista tuttujen hahmojen seikkailuja. Pienestä koostaan huolimatta teos pitää sivuillaan perinteiseen fantasiaan päin kallellaan olevaa suurta tarinaa.

Silti hän seisoi paikallaan eikä kyennyt liikkumaan. Hän yritti kuulostella ääniä päässään mutta ei kuullut mitään. Mustassa vedessä väreili epämääräinen, sinertävä valo. Pilkahdus vain. Sitten kasvot lipuivat näkyviin, ja suuret siniset silmät. Ne katsoivat suoraan Dinjaan. Ikkunaa vasten painautui kämmen, aivan kuten Dinja oli viimeksi painanut oman kämmenensä ikkunaan tältä puolen, ja se oli niin lähellä, että tuntui kuin sitä olisi voinut koskettaa lasin läpi.

Dinja, Emron ja Raúg nauttivat auringonpaisteesta Kesäsaarilla. Elämä tuntuu makealta ja uusia ystävyyssuhteita on luotu. Kadonneen äidin arvoitus ei kuitenkaan jätä Dinjaa rauhaan ja ystävysten matka jatkuu kohti seuraavia seikkailuja, tällä kertaa meriteitse. Matkan aikana päästään tutustumaan vedenalaiseen kansaan ja samalla Dinjalle selviää uusia asioita hänen äidistään.

Tarina etenee kovaa vauhtia eteenpäin kuten edeltäjänsäkin ja samalla taustatietoa annostellaan mukaan sopivissa määrin. Kirjoitustyyliin olisin kaivannut hieman hiomista, jollain tavalla kerronta tuntui paikoin hieman toisteiselta. Tarina kuitenkin kantaa oivallisesti ja teksti vilisi silmässä nopeasti sen myötä.

Alatalon luomassa maailmassa on jotain hyvin tuttua ja samalla se on selvästi omanlaisensa. Laulu kadonneesta saaresta tuo mukanaan uusia kansoja edellisten rinnalle ja tutustuttaa lukijan myös vedenalaiseen, kiehtovaan maailmaan. Erityisesti merikansan elämä ja perinteet viehättivät itseäni kovasti.

Loppuun jätetään tälläkin kertaa muutama koukku, joten seuraava osa päätynee myös lukulistalle ilmestyessään. Toivon myös, että Dinjan käsipohdintaan tulisi selitys, vaikka tässä kirjassa käsiä ei (tietyistä syistä) huomioitu niin paljon kuin aikaisemmassa osassa.

Laulu kadonneesta saaresta on mainio kotimainen fantasiaromaani aivan kuten edeltäjänsä. Kieli on helposti luettavaa ja muutenkin tarina helposti lähestyttävä hämmentävässä tuttuudessaan. Mustien ruusujen maa ei ole lainkaan hassumpi tapa laajentaa käsitystään kotimaisesta fantasiasta.

Kiitokset kirjailijalle arvostelukappaleesta.

Katri Alatalo: Laulu kadonneesta saaresta (Mustien ruusujen maa #2)
Vaskikirjat, 2014. 339 s.
Kansi: Meri Siitonen

Savikiekolta: Pihka ja myrskyn Liikaa jotain melkein

Kuuntelussa on tämän viikon ollut Pihka ja myrsky -yhtyeen uunituore levy Liikaa jotain melkein. Levy julkaistiin virallisesti tänään perjantaina, mutta nokkelana olin hankkinut sen ennakkkoon. Niinpä se on nyt pyörinyt soittimessa sekä automatkoilla että sisätiloissa.

Pihka ja myrsky on kuusihenkinen yhtye, jota luotsaa Lasse Turunen. Yhtye sai alkunsa viime vuoden kesällä ja nykyisen kokoonpanonsa se löysi vuoden loppupuolella. Samalla porukalla yhtye alkaa nyt myös keikkailla. Yhtyeeseen kuuluvat siis nykyisellään Turusen lisäksi Heikki Marttila, Mikko Varis, Juha Mattila, Henna Helasvuo ja Jussi Turunen.

Liikaa jotain melkein on, myönnän heti, mainio levy.* Se alkaa sopivan mahtipontisesti ja pitää rytmikkään linjansa yllä läpi koko levyn. Yleisfiilis levyllä on jotenkin positiivinen, eteenpäin vievä ja nopeasti huomaan laulavani mukana kertosäkeissä. Ainut ongelma kuuntelussa oli se, että autoa ajaessa olisi pitänyt kuunnella navigaattoria mutta musiikin volyymia ei olisi halunnut laittaa pienemmälle jotta kuulisi lyriikat.

Ensikuuntelun aikana viehätyin erityisesti Kalenteri-biisiin. Se sopii kaikille meille, joilla on tapana väkertää kalenterinsa umpitäyteen ja paahtaa vähän liikaa. Polta kalenteri uunissa / käräytä kännykkäsi mikrossa neuvoo kappale. Ei hassumpaa. Myös levyn avausraita Sumun läpi on ollut ahkerassa kuuntelussa.

Musiikkianalyysitaitoni ovat täysin viihdekuuntelijan tasolla, mutta itse paikansin kuulomuistoja esimerkiksi U2:een ja mies The Arkiin. Genremäärityksiin en edes ryhdy, kokeilkaa itse. Omaltaan tämä kuitenkin kuulostaa, rytmikkäältä, hyvältä. Kaikki sanoitukset ovat Lasse Turusen käsialaa, samoin sävellykset lukuunottamatta Kalenteria jonka on kynäillyt Jussi Turunen.

Yhtyeeseen voi tutustua sen blogissa ja levyn kuunnella kokonaisuudessaan täällä. Suosittelen.

* Myönnän tuntevani kaksi yhtyeen jäsentä, mutta en kyllä kehuisi ellei olisi oikeasti hyvä.

Pihka ja myrsky: Liikaa jotain melkein
Juki Records, 2014.

Liikkuvaa kuvaa: Atomic Cafe (1982)

The Archives Project.

Sitä aina välillä muistaa, että on olemassa sellainen hieno asia kuin Kansallinen audiovisuaalinen instituutti, joka näyttää jos jonkinlaisia vanhempia elokuvia. Mies nyki mukaan katsomaan Orioniin Atomic Cafeta, totta kai lähdin. Vuonna 1982 valmistunut dokumentti on koostettu atomipommista kertovista opetus- ja propagandaohjelmista, joita Yhdysvalloissa tehtiin 1940- ja 1950-luvuilla.

Elokuvan tekijät Kevin Rafferty, Jayne Loader ja Pierce Rafferty antavat filminpätkien puhua itse puolestaan. Varsinaista selostusta dokumentissa siis ei ole, vaan se on palapelimäisesti koottu ääniraitojen ja kuvamateriaalien yhdistelmä. Selostuksen puutos onkin oikeastaan varsin hyvä juttu, sillä absurdius puskee kyllä läpi ilman että se erikseen osoitettaisiin.

Oli oikeastaan aika hämmentävää katsoa, kun valkokankaalla puhutaan aivan vakavissaan ja yleisö hörähtelee. Huumori on mustaakin mustempaa, sillä ristiriitaisuudet propagandan ja opetusfilmien välillä ovat niin räikeät. Ensimmäisessä pätkässä näytetään, kuinka Hiroshimaan ja Nagasakiin tiputetut pommit tuhosivat kokonaisia kaupunkeja ja tappoivat ihmisiä. Seuraavaksi sitten tietty väitetään ihan pokkana, että jos ydinpommi tuossa lähellä räjähtää, niin kyllä se on ihan riittävää jos pöydän alle menette suojaan. Tai Duck and cover! kuten osittain piirretyssä opetusfilmissä sanottiin.

Vajaa puolitoistatuntinen elokuva on tiivis paketti atomiajan historiasta Yhdysvaltojen näkökulmasta. Tavallaan opetusfilmien pointin ymmärtää, siis sen että kansaa yritettiin rauhoittaa, mutta kaiken kaikkiaan homma oli aika pelottavaa ja osa haastateltavista kuulosti melko vastuuntunnottomilta pohtiessaan että missäs sitä seuraavaksi räjäytettäisiin.

Kokonaisuudessaan mainio ja juuri sopivan pituinen dokumentti. Samalla tuli hankittua myös klubikortti, jos tulisi vaikka käytyä elokuvissa useammin.

Dokumentti löytyy myös Youtubesta, sitä en sitten tiedä kuinka laillisesti se siellä on.

JP Ahonen ja KP Alare: Perkeros

JP Ahonen & KP Alare.

JP Ahosen ja KP Alareen yhteistylnä syntynyt Perkeros (WSOY, 2013) osui silmään en edes enää muista mistä. Ahoseen olin joka tapauksessa tutustunut ja piirustustyylistä viehättynyt jo Puskaradion kautta ja ajattelin musiikkipitoisen aiheen kiinnostavan vähintäänkin miestä. Opus siis lähti kirjastosta mukaan kotiin.

Perkeros luotaa samannimisen metallibändin tarinaa. Akseli on änkyttävä yhtyeen nokkamies, joka osaa kyllä soittaa kitaraa, mutta jonka lauluääni ei kuitenkaan hivele kuulohermoja. Kosketinsoittaja Lilja, basisti Kervinen ja rumpalina toimiva karhu kannattelevat yhtyettä parhaansa mukaan. Bändin ura ei tunnu etenevän ja Tampereella soittaa paljon muitakin yhtyeitä, kuten yleisöä hurmaava Diabolus. Diaboluksen lumovoimalle näyttää kuitenkin olevan melkoisen hurja selitys, joka tarinan edetessä selviää vähitellen myös lukijalle.

Oikein mainio sarjakuvahan tämä sitten olikin. Perkeros antaa mielenkiintoisen ja lumoavan vaikka hieman pelottavan selityksen musiikin voimalle. Bänditouhuista lukeminen oli myös kivaa, vaikka eniten tämä varmasti antaa sellaiselle joka on itsekin ollut hommissa mukana tai kuuntelee enemmänkin metallimusiikkia. Siippa ainakin piti ja varmaan hiffasi enemmän niitä vitsejäkin.

Perkeros on myös kaikin puolin taiten tehty sarjakuva. Kuvat ovat kauniita, jopa ajoittaisessa hurjuudessaan, ja visuaalinen ilme on kohdallaan. Ei valittamista. Lukunäytteestä voitte todeta itse.

Lisäksi olen samaa mieltä miehen kanssa siitä, että on se vaan hienoa että rumpalina on ihan oikea karhu.

Perkeros on tähän mennessä ansainnut itsellensä Sarjakuva-Finlandia-ehdokkaan arvon. Sallalle se oli viehättävä yhdistelmä arkirealismia ja fantasiaa, Ville-Markus kuvailee sitä jopa loistavaksi.

JP Ahonen & KP Alare: Perkeros
WSOY, 2013. 184 s.

Siri Kolu: Pelko ihmisessä

Siri Kolu puhui tulevasta kirjastaan niin mainiosti viime vuoden Finnconissa, että nappasin kirjan kirjamessuilta mukaani. Pelko ihmisessä (Otava, 2013) kertoo ihmisyydestä, epidemian ja vieraan pelosta. Ja onhan siinä, tietysti, myös rakkautta.

Nyt olen taas ehjä ja paikallaan. Aina välillä unohdan, että mitään on tapahtunut. Kun muut puuhastelevat toisissa huoneissa ja kirjoitan tai luen yksin, saatan liikauttaa halkaani ja huomata miten laukku, jota halusin jalalla vähäsen siirtää, sinkoutuu huoneen poikki. Tai että kyykistyn ja käännyn valmiina hyppyyn jo ennen kuin tulija avaa huoneen oven. 

P-virus riehuu maailmalla ja aiheuttaa influenssaoireiden jälkeen sairastuneissa erikoisia muutoksia. Koska sairaudelle ei tunnu löytyvän parannuskeinoa, sovelletaan ikiaikaista menetelmää: poissa silmistä, poissa mielestä. Pihmiset rahdataan asumaan kolkkoon Luolaan, jossa yhteisö ei voi selvitä ilman ulkopuolista ruokakuljetuksia tai sähkönjakelua. Kuten varmaan ymmärrätte, ei tilanne ole kovin herkullinen. Kertojina toimivat sisarukset Petri ja Pilvi sekä Tuomas. Pilvistä pidin eniten, sairastuneesta ja Luolaan lukitusta, toisaalta Petrin kapinallisuus ja samaistettavuus oli kiinnostavaa.

Tarinan alkuvaiheessa vastustin sen imua ja mietin, että onkohan tästä kirjasta nyt mihinkään. Pikku hiljaa kuitenkin koukutuin ja viimeiset luvut piti lukea nopein sivukääntelyin. Myös tarinan kanssa limittyvä West Side Story kiinnosti minua ensimmäistä kertaa, se ei nimittäin kuulu suosikkimusikaaleihini.

Musikaalin ohella tekstissä sirkuttavat twitterit ja luolan teinit kaipaavat facebookia ja instagrammia. Ne ankkuroivat tarinan selkeästi tämänhetkiseen aikaan, mikä lisää samaistuttavuutta nyt, mutta mietin miten käy kirjalle vuosien kuluttua. Käytetäänkö sosiaalisen median palveluja silloin enää ja onko kirja siten jo vanhentunut? Vaikka eivät ne niin suuressa osassa olleet. Ajankohtaisuutta tuo myös epidemian pelko ja influenssakohut, ne tuskin ovat ihmiskunnan lähihistorian aikana poistumassa mediakuvastostamme.

Hämmennystä ja ilahdusta aiheuttivat myös kirjan tapahtumapaikat. Hetki meni, ennen kuin tajusin että tarinassa esiintyvät vesitornit ja kosket ovat minun asumishistoriaani kuuluvia paikkoja. Hiekkaharjun vesitorni, jonka lähistöllä Petri kävelee, näkyy ylhäällä olevassa kuvassa.

Pelko ihmisessä oli kiinnostava lukukokemus. Odotukseni olivat hieman erilaiset, mutta lopputuloksena ei suinkaan ollut pettymys. Suosittelen.

Raijaa kirja ei sykähdyttänyt vaikka se lukemisen arvoinen olikin ja Jussi K. Niemelä analysoi kirjaa varsin seikkaperäisesti.

Siri Kolu: Pelko ihmisessä
Otava, 2013. 285 s.
Kansi: Safa Hovinen

Lavalta: Keskusteluja (Cirko)

Kuva: Petri Virtanen VTM/KKA

Viime keväänä kävimme Kansallisteatterissa katsomassa WHS:n produktion Lähtö. Lähtö oli unenomainen, visuaalisesti kaunis ja samalla vähän pelottava mutta pohjattoman hieno. Niinpä kun huomasimme Cirkossa esitettävän WHS:n vuonna 2006 kantaesitettyä Keskusteluja, piti liput hankkia samoin tein.

Keskusteluja on Kalle Nion ja Ville Walon, taikurin ja jonglöörin, yhteisesitys. Mitään perinteistä sirkusta ei kuitenkaan kannata odottaa. Kommunikaatiota käsitellään teoksessa jonglöörauksen ja illuusioiden keinoin yhdistelemällä temppuihin vanhaa 1920-luvulla tehtyä mykkäelokuvaa ja pahvilavasteita.

Kalle Nio harhailee lavalla kuin juuri heränneenä ja yrittää saada yhteyttä mykkäelokuvan naiseen. Taikatemppuja ei lavalla varsinaisesti nähdä, mutta Nion liikekieli yhdistyy lähes saumattomasti erilaisiin videointeihin. Yksi hienoimmista ja samalla pelottavimmista hetkistä oli, kun video heijastettiin Nion kasvoille ja päällisin puolin tavallisesta hetkestä, lavalla istuvasta miehestä, tulikin yhtäkkiä hämmentävä ja hieman kammottava.

Ville Walo puolestaan viihdyttää yleisöä häikäisevän taitavalla jonglöörauksella. Käsittelyyn joutuvat niin vanha lankapuhelin kuin lehtiö ja kynäkin. Walon taiturointi näyttää kovin vaivattomalta, vaikka voi vain arvata sitä keskittymisen ja harjoittelun määrää, jota suorituksiin on vaadittu.

Kummankin miehen esitysosuuksista on paikoin löydettävissä vähäeleistä huumoria, mutta hauska esitys ei varsinaisesti ole. Tunnelma on jopa hieman painostava, vaikka ei kuitenkaan ahdistava. Kohtauksesta siirrytään toiseen, pahvimaisema muuttuu jälleen, videokuva yhdistyy todellisuuteen. Lopulta koko katsomo resonoi, pelkään salin sortuvan ja vastaajaviestit seuraavat toisiaan. Viimeisenä, hiljaisuus.

Mies mietti myös teoksen etiikkaa. Esitys on rakennettu naisen jättämien epätoivoisten vastaajaviestien ympärille. Tarina ei kerro, milloin viestit on saatu tai seurasiko niistä mitään, otettiinko naiseen yhteyttä, tavoittiko hän koskaan sitä jolle yritti todella soittaa. Ei tarvitsekaan. Toisaalta viestit tuntuvat todella yksityisiltä ja niiden kuuntelu saa olon hieman hämmentyneeksi.

Kokonaisuudessaan Keskusteluja oli mielenkiintoinen ja ajatuksiaherättävä, vaikuttavuudessaan hiljainen ja hieman ahdistava. Kommunikaatio on vaikeaa ja sen kanssa saa ihminen tehdä töitä päivästä toiseen.

Keskusteluja ei ole valitettavasti enää ohjelmistossa, mutta kannattaa pitää silmät auki WHS:n tulevien esitysten varalta. Lisäksi kannattaa katsoa esityksestä tehty lyhyt video, jossa näkyy useampikin mainituista kohtauksista täällä.

Esko Valtaoja: Kaiken käsikirja

Esko Valtaojan Kaiken käsikirja (Ursa, 2012) on keikkunut lukulistalla jo sen ilmestymisestä lähtien. Silloin hain pääkaupunkiseudun senhetkisen viimeisen kappaleen Itäkeskuksen Akateemisesta ja silittelin kirjaa onnellisena. En kuitenkaan saanut tartuttua kirjaan heti ja aloittaminen vanui, kunnes opettajainhuoneessa kuulin siitä niin ilahduttavia kehuja että sain otettua itseäni niskasta kiinni.

Mokaaminen on aivan liian vähän arvostettu inhimillisyytemme peruspiirre. Mokannut eläin on kuollut eläin, joka päätyy toisen eläimen vatsaan tai metsästysmajan seinälle lasisilmin tuijottamaan. Entä mitä tekee mokannut ihminen? Soittaa kännykällä pomolle ja kysyy mitäs nyt tehdään, kun koko banaanikuorma tipahti satama-altaaseen. Sitten hän laittaa keltaisen post-it-lapun vivun viereen ja tekstaa siihen: älä väännä tästä lastauksen aikana. Ja taas niin yksittäisen ihmisen kuin koko ihmiskunnankin koko viisaus on kasvanut hitusen.

Kyllä kannatti. Kaiken käsikirja on hieno kirja ja onnistuu tiiviissä mitassaan selittämään varsin paljon tästä ympäröivästä maailmasta. Se myös osaa selittää asioita tajuttavasti ja silti hauskasti käyttäen monipuolisia esimerkkejä ja ollen jotenkin suunnattoman positiivinen. Tällaista kirjaa on voimaannuttavaa lukea, etenkin jos istuu aamulla raitiovaunussa ja pohtii että osaakohan sitä tänään opettaa oppilaille mitään. Raitiovaunusta ulos astuessani minulla oli taas levollinen olo ja kehtasin marssia luokan eteen kertomaan solurakenteesta.

Mahtipontisesti nimetty kirja ehtii pureutua yllättävän moneen asiaan, vaikka välillä istuskellaankin rauhassa Korvanniemen mökin laiturilla. Luvuissa ehditään luodata niin todellisuutta, maailman syntyä, ihmiskunnan historiaa Afrikan savanneilta tieteen tekijöiksi, uskontoa ja taidettakin. Sitä, miten meistä tuli tällaisia kuin olemme ja millaisessa maailmankaikkeudessa elämme. Ja se on aika hieno paikka, se maailmankaikkeus.

Leppoisan luettavan kirjasta tekee erityisesti sen keskustelevaisuus. Samalla, kun kerrotaan vahvoista vuorovaikutuksista voidaan käydä taidenäyttelyissä ja ihmetellä käsitetaidetta tai juoda olutta. Maailmankaikkeuden melskeessä ehditään kertoa jotain kirjoitusprosessista ja mainita uusia tutkimuksia sekä Fifty Shades of Grey. Ei hassumpaa.

Ehkä yksi lohdullisimpia asioita kirjassa on se, että siinä suorin sanoin kerrotaan kuinka mahdotonta nykymaailmassa on tietää kaikkea. Teorioita ja tutkimuksia julkaistaan ja pähkäillään jatkuvasti ja tiedon määrä lisääntyy räjähdysmäisesti. Se on kuitenkin ihan ok. Kaikkea ei tarvitse tietää. Nyt kuitenkin tiedän ehkä vähän enemmän. Kiitos Esko.

Ilselässä humanisti hykerteli fysiikan äärellä, Suketus muun muassa nyökkäsi Valtaojan historiatiivistykselle.

Esko Valtaoja: Kaiken käsikirja
Ursa, 2012. 222 s.
Kansi: Mikael Pohjola

Liikkuvaa kuvaa: Dallas Buyers Club (2013)

Truth Entertainment & Voltage Pictures.

Perjantaisin saa välillä hyviä ideoita, niin teki myös mies aamulla. Liput Dallas Buyers Clubiin oli varattu siltä istumalta ja illalla suunnattiin teatteriin.

Dallas Buyers Club perustuu suurimmilta osin tositapahtumiin. AIDS kaataa Yhdysvalloissa potilaita ja toimivia lääkkeitä ei yksinkertaisesti ole, ainakaan sellaisia jotka terveysviranomaiset olisivat hyväksyneet. Miehinen mies Ron Woodroof ei siis tahdokaan aluksi uskoa, että miten muka hänellä olisi tämä "homotauti". Ja sitten, että miksi ihmeessä kellään ei ole hänelle lääkkeitä. Onneksi sääntöjä voi kiertää ja niin Woodroof tekeekin.

Dokumentaariseen tyyliin kuvattu elokuva ei pahemmin asioita kaunistele. AIDS runtelee kehon, mielen voi puolestaan pahoinpidellä huumeiden avulla. Epätoivo on käsinkosketeltavaa, mutta niin on myös se yritteliäisyys ja toivo paremmasta huomisesta, jota elokuvassa nähdään. Viestiä tehostaa se, että Ron Woodroof oli todellinen henkilö, joka teki sen mitä elokuvassa nähdään. Sivuhahmoja on kuuleman mukaan hieman muokattu, mutta raamit osuvat kohdilleen todellisuuden kanssa.

Elokuvasta myös näkee, että budjetti ei ole ollut suuren suuri. Se ei kuitenkaan haittaa, tämän ei ole tarkoituskaan olla täydellisenä teräväpiirtona katsottava. Tärkein on tarina ja se, että asiasta yhä puhutaan. Tapahtumat sijoittuvat pääosin 1980-luvulle, siis aivan lähimenneisyyteen. AIDS on myös yhä totta ja on tärkeää, että siitä puhutaan järkevästi.

Oscarinsa elokuva sai varmasti syystä. Sekä McConaughey että Leto hoitivat homman kotiin viimeisen päälle. McConaughey on kulkenut pitkän matkan hupsuista muuttohaluttomista poikamiehistä tähän päivään. Ja miehen mielestä olisi ollut suuri vääryys, jos Leto ei olisi kauppakohtauksen vuoksi pystiänsä saanut.

Dallas Buyers Club ei välttämättä ole elokuva, joka täytyy katsoa teatterissa, mutta se on elokuva joka kannattaa katsoa.

Lavalta: Les Misérables (Tampereen teatteri)

Kuva: Harri Hinkka/Tampereen teatteri

En pääse Les Misérablesista eroon. Ei sillä että haluaisin. Erinäisten sattumusten kautta päädyimme joka tapauksessa keskiviikkona matkustamaan Tampereelle katsomaan tätä klassikkomusikaalia. Itse olin näkemässä lavaversiota kolmatta kertaa, mies toista.

Kuten moni varmaan tietää, perustuu musikaali Victor Hugon massiiviseen romaaniin Kurjat. Järkälemäisestä teoksesta on valikoitu olennaisimmat käännekohdat ja rakenneltu niistä musikaali. Itse asiassa nyt kun esityksen on nähnyt näin monta kertaa, voi sanoa että juoni on paikoin hämmentävä ja epälooginen. Kirjan lukeminen avaa musikaalin maailmaa enemmän.

Päähenkilönä toimii entinen rangaistusvanki Jean Valjean, joka ystävällisen piispan avunannon jälkeen aloittaa uuden elämän. Ehdonalaista paenneella vangilla on kuitenkin kannoillaan peräänantamaton poliisi Javert, joka ei aio luovuttaa. Valjean pakenee Javertia Pariisiin mukanaan Cosette, pieni tyttö, jonka äidille Valjean on jäänyt velkaa. Parivaljakko elää rauhallista elämää, kunnes vuonna 1832 nuoret ylioppilaat päättävät nousta barrikadeille vastustaakseen kansan kurjaa tilaa. Cosette rakastuu palavasti ylioppilas Mariukseen ja Valjean joutuu pohtimaan valintojaan nuorten rakkauden edessä.

Ensimmäinen puoliaika käsittelee Valjeanin elämää ja päättyy ylioppilaiden päätökseen nousta barrikadeille. Toisella puoliajalla päästäänkin sitten käsiksi toimintaan ja katsojan kyynelkanavia kutitellaan kappaleesta toiseen. Itse huomasin näkökenttäni mystisesti sumenevan etenkin Époninen Haaveilun ja Jean Valjeanin Rukouksen aikana. Myös Javertin viimeinen kohtaus lavalla oli toteutettu upeasti.

Parasta antia oli jälleen seurata Valjeanin ja Javert'n valtataistelua. Nämä kaksi henkilöhahmoa ovat helposti näytelmän kiinnostavimpia ja kaiken lisäksi valitut näyttelijät loistavia. Sören Lillkungin näimme mainiona Javertina Turussakin, Tero Harjunniemi tekee puolestaan vaikuttavan työn Valjeanina.

Kuva: Harri Hinkka/Tampereen teatteri

Tämä oli myös kolmas kerta, kun näin Tomi Metsäkedon Mariuksena. Promokuvat onneksi johtivat harhaan, sillä lavalle Metsäketo oli saatu opiskelijan näköiseksi. Marius nyt kuitenkin on parikymppinen pojankoltiainen. Ja myönnetään, osataanhan sitä laulaa. Tyhjät pöydät, tyhjät tuolit oli vaikuttava ja kaunis. Toisaalta toivon, että seuraavan kerran kun näen Les Misin Suomessa, olisi roolissa joku muu. Metsäkedon vastapariksi, Cosetteksi, roolitettu Sarah Nedgård oli myös oivallinen roolissaan, juuri tuollainen maailmasta vähän tietävä Cosette mielikuvissani on.

Erityismaininnan tässä esityksessä saavat Époninea upeasti esittänyt Saara Lehtonen sekä pienenä mutta pippurisena Gavrochena ollut Sampo Lintula. Hatunnosto myös Martti Manniselle, joka kuuleman mukaan veti ensimmäistä kertaa Enjolrasin roolin, bravo. Eikä tässä nyt oikeasti ollut mitään valittamista muutenkaan, ensemble oli oivallinen ja roolitus kaikin puolin onnistunut.

Ohjaaja on toki esityksessä sama kuin Åbo Svenska Teaterin versiossa (siis Georg Malvius), mutta nostan tämän Tampereen teatterin version kuitenkin sen yläpuolelle. Les Misérables on Tampereella juuri niin mahtipontinen ja kaunis kuin sen pitääkin olla. Suosittelen, esityksiä huhtikuun loppuun asti.

Joanne Harris: Persikoiden aikaan

Joanne Harris on vuosia ollut lohtukirjailijani, tuttu ja turvallinen, siitäkin huolimatta että Sinisilmä oli yksi epämiellyttävimpiä lukukokemuksia koskaan. Viime vuonna ilmestynyt Persikoiden aikaan (Otava, 2013) tarttui vihdoin mukaan kirjastosta ison lukupinon jatkoksi. Opus jatkaa Pienessä suklaapuodissa ja Karamellikengissä aloitetun Vianne Rocherin ja hänen perheensä tarinaa.

Mitä muuta olisin voinut haluta? No, ehkä vähän tuulta; vähäisen tuulenhenkäyksen kuin suukon niskassani, jossa sotkuiseksi nutturaksi kiinnitetyt hiukseni jo pistelivät kesäisestä hiestä kosteina --
Ihan pikkuriikkisen tuulahduksen. Mitä? Mitä vahinkoa siitä nyt voisi olla?

Pariisissa on kuumaa ja helteistä. Tuuli tuo haudan takaa saapuneen kirjeen Viannen ystävältä Armandelta, joka kehottaa tätä palaamaan Lansquenetiin. Uneliaassa kylässä kuhistaan, kun kyläläisten ja rannan muslimiyhteisön välillä on kahnausta. Eräs talo on poltettu ja syylliseksi epäillään vanhakantaista pappia, Reynaudia, joka systemaattisesti vastustaa uudistuksia niin omassa kirkossaan kuin kylässäkin. Vianne ei tietenkään voi olla työntämättä lusikkaansa soppaan, mutta tällä kertaa pelkät kaakaokupilliset eivät auta.

Harris kuljettaa tarinaa leppoisasti. Lansquenetin kylä on juuri sellainen kuin muistin, vaikka sielläkin käytetään kännyköitä ja Facebookia. Olen aina kuvitellut Pienen suklaapuodin sijoittuvan jonnekin hieman kauemmas aikaan, jolloin kaikki esitetään seepian sävyissä, mutta Persikoiden aikaan on selvästi nykyajassa mukana vaikka muutosta kylän sisällä jossain määrin vastustetaan. Toisaalta osa väestöstä toivottaa kirkkoonkin tervetulleiksi powerpointit ja muovituolit.

Ja siksi pystyn melkein kuvittelemaan, että tämän juhlan myötä ja muutoksen haiskahtaessa savun tavoin ilmassa Vianne Rocher palaa Lansquenetiin. Olisi nimittäin niin hänen tapaistaan ilmestyä kylään sodan kynnyksellä. Sillä sota on aivan varmasti tulossa, ja se tuoksuu samalta kuin puhkeamassa oleva myrsky.

Muslimiyhteisön ja kirkon kahnausta, menneen ja uuden ajan kohtausta kuvataan monien henkilöiden kautta, vaikka kertojina ovatkin vain Vianne ja Reynaud. Minulle aina Alfred Molinalta näyttävä Reynaud avautui uudella tavalla ja pidin hänestä ehkä jopa enemmän kuin hieman röyhkeästä mutta samalla epävarmasta Viannesta. Muslimiyhteisön joukosta löytyi myös kiinnostavia hahmoja, kuten kuriton vanha Omi.

Persikoiden aikaan oli juuri niin turvallinen kirja kuin ajattelin. Se tarjoilee näkymän kauniiseen maalaiskylään ja sen kulisseissa kuhiseviin juoruihin. Mitään elämää suurempia oivalluksia ei kirjasta saa, mutta se on hyvä lukuromaani. Jos piti sarjan aikaisemmista osista, on tämä oivallinen jatko-osa.

Villasukka kirjahyllyssä löysi vähitellen tarinasta kaipaamansa, Susa kuvaa tätä lukuromaanien aateliksi.

Joanne Harris: Persikoiden aikaan (Peaches for Monsieur le Curé, 2012)
Otava, 2013. 409 s.
Suomentanut: Satu Leveelahti
Kannen suunnittelu: Claire Ward

Patty O'Furniture: The Vacant Casualty

Parodiakirjat, kukapa niistä ei olisi kuullut. Oivallisen pseudonyymin Patty O'Furniture takana istuu huumorikirjailija Bruno Vincent, joka on kirjoittanut parodian J.K.Rowlingin The Casual Vacancysta (suom. Paikka vapaana).  Tosin The Vacant Casualtylla (Boxtree, 2012) on hyvin vähän tekemistä esikuvansa kanssa.

"...Er...Nonsense..." said Lord Selvington. "As I said. There is absolutely no world-famous author of a series of fantasy novels that have been turned into major motion pictures, trying to live her private life (to which she is perfectly entitled) anywhere near here. And I'd say that to anyone. Er, please," he said, mopping his brow nervously, "what's next on the agenda?"

Pienessä Mumfordin kylässä on varsin rauhallista. Yllättäen Terry Fairbrothet kuitenkin katoaa ja juuri etsiväksi ylennetty Bradley kutsutaan tutkimaan tapausta. Bradleyn mukana viipottaa nuori toimittaja Sam, joka haluaa tarkkailla poliisin toimia tulevaa rikosromaaniansa varten. Bradley ei kuitenkaan ole mikään kovaksikeitetty kyttä ja Sam joutuu olemaan hänen apunaan paljon. Tapauskaan ei alkuun vaikuta jännittävältä, mutta pieni ja hiljainen kylä pitää sisällään mitä yllättävämpiä salaisuuksia.

The Vacant Casualty nauraa jatkuvasti niin itselleen kuin monille populaarikulttuurin ilmiöille. Toisinaan se onnistuu naurattamaan myös lukijaa, toisinaan ei. Teoksen alussa jaksoin hihitellä kirjan jutuille paljon. Kylässä ei esimerkiksi saa mainita ääneen sanaa potter tai puhua taikuudesta, jotta kukaan ei saisi tietää siellä asuvasta kuuluisasta kirjailijattaresta. Jolla ei siis ole Mumfordin kanssa mitään tekemistä.

Loppua kohden opus kuitenkin kohoaa juonensa kanssa sellaisiin sfääreihin, että aloin hieman kyllästyä. Mummomafia nyt vielä menetteli, mutta avaruusalukset sun muut alkoivat olla jo vähän liikaa. Myös vitsit alkoivat käydä hieman vanhoiksi ja alkoholinhuuruiset ja huumepäiset häsläykset tuntuivat väsyttäviltä.

Välipalakirjana The Vacant Casualty toimii oikein mainiosti, mutta kirjallisuuden klassikoksi siitä ei ole. Eikä varmaan ollut tarkoitus tullakaan. Kielellinen leikittely on onnittuessaan oivallista, mutta myös mahalaskuja löytyy. Brittiläisen huumorin ystäville. Toivon, että tätä kirjaa ei kuitenkaan koskaan suomenneta, siitä ei tulisi yhtään mitään.

Patty O'Furniture: The Vacant Casualty: A Parody
Boxtree, 2012. 247 s.
Kansi: tekijän nimi kirjastotarran peitossa

Liikkuvaa kuvaa: Oscars 2014

If only Bradley's arm was longer. Best photo ever. #oscars pic.twitter.com/C9U5NOtGap

— Ellen DeGeneres (@TheEllenShow) 3. maaliskuuta 2014

Oho! Liveselostus, jotta pysyisin hereillä.

3. 33 Yle päätti pelastaa Suomen kansan ja näyttää Oscarit suorana Teemalta. Ilman mainostaukoja. Tykkään. Ja siksi olen nyt hereillä kello 3.33. Mies pilkkoo porkkanoita, koska jääkaapista löytyi tsatsikia. Ellen DeGeneres naurattaa yleisöä. Minä lähinnä yritän pysyä hereillä ja mietin, että pitäisikö pop corneja.

Olisi tämän voinut tietysti katsoa uusintana päivälläkin. Mutta siinä vaiheessa on jo nähnyt kuka ja mitkä elokuvat voittavat, joten ei siinä ole mitään pointtia. Jennifer Lawrencella on nätti mekko.

3.43 Paras miessivuosa, Jared Leto. Dallar Buyers Club voisi kyllä olla sellainen, jonka katsoisi. Symppis puhe.

3.51 Ai niin, Despicable Me 2 tuli viime vuonna. Onkohan se hyvä? Pharrell Williams laulaa Happy. Meryl Streep sheikkasi.

3.56 Mainostauko. Teemana on siis elokuvan sankarit, tässä vaiheessa ollaan nähty yksi kokoelmavideo animaatiosankareista. Mutta puvustus, Naomi Watts ja Samuel L. Jakson jakavat. Great Gatsbyn pukusuunnittelija Catherine Martin pokkaa. Siinäkin elokuva, jonka voisi katsoa.

4.00 Maskeeraus, samat jakajat. Dallas Buyers Club pokkaa toisen pystinsä, Oscarin hakevat Adruitha Lee ja Robin Mathews. Budjetti koko elokuvan maskeihin oli kuulemma 250 dollaria. Oho.

4.04 Harrison Ford esittelee American Hustlen (katsomislistalla) ja Wolf of Wall Streetin (joka oli kiinnostava, pitkä, ei treffileffaksi sopiva). Mainostauko.

4.10 Kim Novak ja Matthew McConaughey jakavat pystiä parhaasta lyhytanimaatiosta. Eivät ole tuttuja. Mutta Mr Hublot pokkaa, näyttää söpöseltä, robottikoiria. Paras animaatio puolestaan ihanalle Frozenille, joka kyllä kieltämättä oli mainio uutuus Disneyltä. Mies veikkasi, että olisi mennyt Miazakille koska Wind Rises on herran viimeinen, mutta vaihteeksi Disneytä siis.

4.18 Sally Fields esittelee elokuvia, joissa tositarinat on muunnettu valkokankaalle. Hyviä leffoja kokoelmapätkässä. Hurja maailma.

4.21 Emma Watson ja Joseph Gordon-Lewitt jakavat parhaiden erikoistehosteiden pystin. Gravity saisi luvan voittaa. Ja Gravity voitti. Tämä on hyvä.

4.25 Karen O laulaa Moon Songin elokuvasta Her. Elokuvassa on kuulemma Joaquin Phoenix.

4.30 Kate Hudson ja Jason jonka-sukunimeä-en-kuullut (kuulemma Sudeikis) jakavat parhaan lyhytelokuvan pystin, suomalaisia jännittää. Hudsonin suomen ääntämys oli ihan kohtalainen. Helium voittaa, IMDb:n kuvauksen mukaan kuulostaa kyllä kiinnostavalta.  Pitääkö mun kaikki hoitaa vielä Areenassa katsottavana. Samalla lyhytdokumentin pysti, The Lady in Number 6 voittaa.

4.36 Bradley Cooper jakaa parhaan dokumentin Oscarin. 20 Feet From Stardom pokkaa. Hämmentävää, tuntuu että menipä kevyelle aiheelle kun muissa on kansanmurhaa sun muuta. Kauhea sanoa noin.

4.40 Kevin Spacey! Angela Lansbury, Steve Martin ja Piero Tosi saavat elämäntyö-Oscarit. Kevin Spacey! Angelina Jolie sai Jean Hersholt Humanitarian Awardin. Nämä pystit näemmä jaettiin niissä pre-bileissä, joissa näemmä sai myös ruokaa.

4.45 20 Feet From Stardom tulee kuulemma Yle Teemalle jossain vaiheessa katsottavaksi.

4.48 Ewan McGregor! McGregor jakaa parhaan ulkomaisen elokuvan Oscarin Viola Davisin kanssa. Pysti lähtee Italiaan The Great Beautylle.

4.51 Tyler Perry esittelee Herin, Nebraskan ja Gravityn. Miksi en ole nähnyt näitä ehdokkaita? Paitsi Gravityn.

4.54 Ellen DeGeneres vaihtoi valkoiseen pukuun, yleisö hurraa. Brad Pitt tulee esittelemään U2:n, joka esittää Mandela-elokuvan Ordinary Love-kappaleen. Bonolla on hassut lasit. Vähän väsyttää. Yhdet popparit popsittu, porkkanatkin loppuivat.

4.56 Pitäisiköhän seuraavalla mainostauolla tehdä laskiaispulla?

5.04 Teknologiapalkinnot, Kristen Bell ja Michael B. Jordan. Suomeenkin tuli kuulkaa yksi, hyvä Janne Kontkanen.

5.06 Ääni-Oscarit, Chris Hemsworth (Thor!) ja Charlize Theron. Mies vastustaa palkintoja Gravitylle, koska tyhjiössä ei ole ääntä. Mutta miksauksestahan se sinne meni. Pulla on hyvää, tsatsikin valkosipuli kyllä vähän puskee läpi.

5.09 Voisiko Chris Hemsworth jakaa loputkin pystit, tätä ääntä voisi kuunnella pitempään? Niin ja Gravitylle myös äänieditoinnin patsas.

5.12 Mainio Christoph Waltz ojentaa parhaan naissivuosan palkintoa, Lupita Nyong'o pokkaa sen roolistaan 12 Years a Slavessa. Nätti hymy.

5.21 Oscareihin tuotiin pitsaa. Toisiko joku tännekin?

5.26 Amy Adams ja Bill Murray, missä vaiheessa Murraysta tuli noin harmaa? Parhaasta kuvauksesta saa pystin Gravityn Emmanuel Lubezki. Gravitylla tässä vaiheessa neljä patsasta, ei pöllömpää.

5.30 Leikkauspysti. Silmät lupsuvat vähän. Anna Kendrick ja Gabourey Sidibe. Pitäisiköhän Precious lukea tai katsoa? Gravitylle viides patsas, Alfonso Cuaron ja Mark Sanger.

5.32 Whoopee! Ei kun siis Whoopi Goldberg. Hienot smaragdikengät Ozin hengessä. Hatunnosto Judy Garlandille ja Wizard of Ozille. Pink laulaa kauniisti. Vähän pitää ehkä herkistellä täällä kotikatsomossa.

5.37 Pinkin mekko olisi tosin nätimpi pienemmällä kaula-aukolla sanoo täti täällä.

5.43 Ihana mekko, Ellen! Lisäksi Jennifer Garner ja Benedict Cumbetbatch. Garner! Cumberbatch! Cumberbatch! Lavastus-Oscar ojennetaan taas Catherine Martinille ja Beverley Dunnille, Great Gatsby. Enpä muuten olekaan hetkeen katsonut mitään Baz Luhrmannilta.

5.46 Captain America! Ei kun Chris Evans. Sankaripätkä. Indiana Jones! Harry Potter! Clint! Sean Connery! Kevin Bacon!

5.52 Seuraavaksi In Memoriam -pätkä. Glenn Close esittelee. Herkkis tribuutti.

6.05 Goldie Hawn esittelee Philomenan, Captain Phillipsin ja 12 Years a Slaven. Ensimmäisen ja viimeisen voisin ainakin katsoa. Judi Dench on mahtava.

6.08 John Travolta Pulp Fictionin säestyksellä! Ja juontaa sisään ihanan Idina Menzelin, joka laulaa Let It Gon Frozenista. Let It Go voittoon!

6.11 Nätti lavashow! Ilmeisesti Menzel tosin etuili vähän (sanoi mies) ja vika ääni meni vähän pieleen, mutta entäs sitten, jännittäis muakin laulaa Oscar-gaalassa.

6.12 Jamie Foxx ja Jessica Biel, paras musiikki. Foxx on ihan käsittämätön. Gravity pokkaa taas yhden, Steven Price pokkaa. Hienot musiikit kyllä oli.

6.16 Parhaan laulun Oscar menee (Let It Go!)... Let It Golle! Jee! Pystit hakivat biisin tekijät Kristen Anderson-Lopez ja Robert Lopez. Mahtava kiitospuhe!

6.24 Paras sovitettu käsikirjoitus, Penelope Cruz ja Robert De Niro jakavat. 12 Years a Slave pokkaa toisen pystinsä, hakijana käsikirjoittaja John Ridley. Kai se pitäisi nähdä, mutta ehkä sitten kotisohvan turvasta.

6.27 Paras alkuperäinen käsikirjoitus, Spike Jonze ja Her. Her kiinnostaa koko ajan enemmän. Sympaattinen puhe myös.

6.32 Iso nelikko jakamatta. Mies meinasi lähteä suoraan töihin, itse ajattelin kyllä nukkua vähän aikaa. Tänään kirjoitettavasta esseestä tulee varmaan tosi luovia.

6.33 Angelina Jolie ja Sidney Poitier jakavat palkintoa parhaalle ohjaajalle. Alfonso Cuaron pokkaa, Gravitylla jo seitsemän Oscaria. Aikamoista. En osaa muista sanoa, kun en ole nähnyt, mutta kyllähän tuo Bullock hyvää työtä teki Cuaronin ohjauksessa.

6.42 Daniel Day-Lewis jakaa parhaan naisnäyttelijän Oscarin. Sandra Bullock ei varmaan saa toista näin pian. Cate Blanchett pokkaa, kuulemma ennustusten mukaisesti. Mekko on nätti ja kiiltävä. Pitäisköhän se Blue Jasminekin.

6.48 Upea Jennifer Lawrence jakaa parhaan miesnäyttelijän pystin. Tämä varmaan menee McConaugheylle, joka on yhtäkkiä muuttunut tyhjänpäiväisestä romcom-miehestä ihan oikeaksi näyttelijäksi.

6.52 Ja sinnehän se meni. Dallas Buyers Club, kyllä. Hyvä puhe sankaruudesta.

6.55 Parhaan elokuvan Oscar, Will Smith jakaa. 12 Years a Slave pokkaa, poikkeuksellisesti ohjaus ja tämä eivät siis samalle elokuvalle. Michael Fassbenderillä on huikea parta. Steve McQueen on fiiliksissä.

7.00 Se oli siinä. Joskus opin, että popparit ja porkkana eivät ole parhaita vatsalle. Hyvät Oscarit. Katsokkee Areenasta parhaat palat. Hyvää yötä eiku huomenta.